Saksanmaalla, Pommerissa oli pienehkö kaupunki, nimeltään Demmin,
ja tämän kaupungin kuningas Kustaa Aadolf tahtoi valloittaa. Mutta
lähellä kaupunkia oli keisarillinen sotapäällikkö Conti armeijoineen
varustetussa leirissään. Eräänä aamuna kuningas ratsasti
tarkastamaan vihollisen asemia eikä ottanut mukaansa muita kuin 70
suomalaista ratsumiestä henkivartijoikseen. Kuninkaan joukoissa oli
silloin Ponti-niminen kavaltaja, italialainen, joka oli ollut ennen
keisarin palveluksessa. Hän sai tiedon kuninkaan lähdöstä ja ajoi
kohta viemään tätä tietoa Contin leiriin.
Conti lähetti 1,500 italialaista ratsastajaa väijymään solatielle,
jota myöten kuninkaan oli määrä ratsastaa. Hän käski sotilaansa
ottamaan kuningas vangiksi; mutta he eivät saisi ampua, ettei
syntyisi hälinää ruotsalaisten leirissä. Kun kuningas vartijoineen
ajoi solatielle, hyökkäsivät italialaiset joka taholta esiin
ja piirittivät ratsastajat. Suomalaiset ryhmittyivät kuninkaan
ympärille, ja vaikka heitä oli yksi kahtakymmentä vastaan, he lyödä
huimauttivat vastustajiin niin ankarasti, ettei kukaan voinut
heille mitään. Solatiellä syntyi hämminki; hevoset ja ratsastajat
pakkautuivat toinen toisensa päälle, rinta vasten rintaa, mutta
kumpikaan ei väistynyt. Alussa suomalaisilla oli etua kivääreistään,
mutta kun tulisilta italialaisilta loppui maltti, he kiipesivät
vuorille ja alkoivat hekin ampua. Nyt kaatui suomalaisia ratsumiehiä
yksi toisensa perästä; tuo suuri ylivoima rutisti heidät miltei
kuoliaaksi, mutta kuningas soti vielä terveenä ja pelkäämättä
harventuneen vartijajoukkonsa keskellä. Sitten hänen hevosensa
kaatui, vihollisen ratsumies tempasi hänet mukaansa, eikä yksikään
hänen harvoista jäljelle jääneistä suomalaisistaan voinut auttaa
häntä tässä hirmuisessa ahdingossa.
Tässä suurimmassa hädässä lähetti Jumala avun. Kaksisataa
ruotsalaista ratsumiestä, jotka kuningas oli jättänyt matkan
päähän seuraamaan tapahtumia, oli kuullut ampumisen ja ajoi
vaahtoisilla hevosillaan täyttä laukkaa solatielle. He hyökkäsivät
rajusti italialaisten päälle, jotka joutuivat epäjärjestykseen
ja pakenivat; mutta 200 jäi vangiksi. Ilokyynelissä kokoontuivat
ruotsalaiset pelastetun kuninkaansa ympärille.
Ahtaalla solatiellä oli 400 kuollutta, ihmisiä ja hevosia makasi
toinen toisensa päällä. Noista 70:stä suomalaisesta oli elossa
ainoastaan muutamia, ja hekin olivat haavoittuneet. Suuri kuningas
Kustaa Aadolf katseli liikutetuin mielin näitä urhojaan, jotka
niin uskollisesti olivat antaneet henkensä hänen edestänsä. "Kuinka
monta urotyötä", hän sanoi, "olisivat nämä sankarit vielä tehneet,
jos minun varomattomuuteni ei olisi vienyt heitä ennenaikaiseen
kuolemaan!"
Nämä olivat jalomielisiä sanoja kuninkaan suusta, ja jalomielinen oli
hänen uskollisten suomalaistenkin urotyö sinä päivänä Demminin luona.
Jos uskolliset suomalaiset olivat antaneet henkensä sellaisen
kuninkaan edestä kuin Sigismund, eivätkö he siis menisi ilolla
kuolemaan Kustaa Aadolfin edestä.