Kun Kaarle IX oli kesken työtään kuollut, tuli hänen nuori poikansa
_Kustaa Aadolf_ 17 vuoden ikäisenä Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli yhtä
lempeä, kuin hänen isänsä oli ankara, ja puolusti totuutta aina
kuolemaan saakka. Senvuoksi hänestä tuli Ruotsin ja Suomen suurin
kuningas.
Hänen hallituksensa aikana kasvoi tässä maassa sotainen kansa.
Olikin sellaiset ajat, jotka kysyivät voimaa ja miehuutta.
Alituisten sotien tähden otettiin joka vuosi monta tuhatta nuorta
miestä aurankurjesta ja lähetettiin vieraaseen maahan taistelemaan.
Joka mies oli ikäänkuin sotilaaksi syntynyt. Kansan täytyi maksaa
suuria veroja ja monissa paikoin kärsiä herrain ja voutien sortoa.
Silloin kaikki luottivat, lähinnä Jumalaa, nuoreen kuninkaaseensa.
Hän oleskeli usein ja kauan aikaa Suomessa. Hän kuunteli kansan
valituksia, jakoi oikeutta ja rankaisi väkivallantekijöitä. Hän
perusti Turun hovioikeuden, asetti uudestaan piispan Viipuriin,
paransi oppilaitoksia, järjesti valtiopäivät. Hän perusti _Kokkolan,
Uudenkaarlepyyn, Uudenkaupungin ja Tornion_ kaupungit. Hän rakasti
suomalaisia, kuten hekin rakastivat häntä. Hän oli jo lapsena
tutustunut heihin, kun hän kävi täällä isänsä kanssa, ja isä oli
nimittänyt hänet Suomen suuriruhtinaaksi. Ei kukaan muu kuningas ole
ymmärtänyt suomalaisten mielenlaatua niin hyvin kuin suuri Kustaa
Aadolf, ja hän piti heidän urhoollisuuttaan, uskollisuuttaan ja
luotettavuuttaan suuressa arvossa.
Vuonna 1616 hän kutsui Suomen säädyt _maapäiville_ Helsinkiin. Sinne
kokoontui aatelismiehiä, piispa, pappeja, porvareita, talonpoikia
ja joitakuita sotilaita. Kuningas pyysi heiltä neuvoa ja apua
näinä vaikeina sota-aikoina, ja kaikki olivat valmiit uskollisesti
uhraamaan kaikkensa isänmaalle. He myönsivät uusia veroja, ottivat
asettaakseen uusia sotajoukkoja ja kehoittivat Ruotsin kansaa
noudattamaan heidän esimerkkiänsä. Voimakas yksimielisyys ja
miehuuden henki eli silloin Suomen kansassa. Se oli aina osannut
taistella ja kärsiä; nyt se oppi voittamaankin.
Tanskan kanssa tehtiin kovaehtoinen rauha, Venäjän ja Puolan kanssa
kesti vielä sotaa. Kuningas itse oli joka vuosi sotatantereella
ja oppi sotataitoa. Suomalainen sankari Eevert Horn sai surmansa
Pihkovan piirityksessä. Kuningas suri häntä enemmän, kuin jos olisi
suuren kaupungin menettänyt, ja hautautti hänet, ollen itse läsnä,
suurin kunnianosoituksin Turun tuomiokirkkoon.
Venäjän sota päättyi voitollisesti _Stolbovan_ rauhansopimukseen
vuonna 1617. Ruotsi sai Nevajoen, jonka suulla nyt on Pietarin
kaupunki, ja Inkerinmaan, joten Suomi oli tältä puolen turvattuna.
Lisäksi venäläiset luopuivat Käkisalmen läänistä, joten Suomi laajeni
aina Laatokkaan asti.
Puolan sota kesti vielä kaksitoista vuotta ja päättyi välirauhaan.
Kuningas Kustaa Aadolfista oli tullut suuri sotapäällikkö, ja hänen
sotilaansa olivat kaikissa vaaroissa karaistuneet. Siihen aikaan
raivosi tuhoava uskonsota Saksanmaalla. Saksan keisari ja hänen
katoliset liittolaisensa tahtoivat sortaa niitä kansoja, jotka
tunnustivat evankeelista luterinoppia, ja pakottaa no luopumaan
uskostansa. Mutta tämä oli mitä suurinta väkivaltaisuutta, sillä
Jumala yksin on ihmisten omaintuntojen valtias. Saksan evankeeliset
valtiot kärsivät verisiä tappioita ja turvautuivat hädässään
uskolaiseensa, Tanskan kuninkaaseen, pyytäen apua. Hän lähtikin
apuun, mutta Saksan katolisten ruhtinaiden sotapäällikkö Tilly
voitti hänet. Silloin nuo onnettomat, sorretut valtiot tekivät saman
pyynnön Ruotsin kuninkaalle. Sangen vaarallista oli ryhtyä sotaan
niin voimakkaita vastustajia vastaan, mutta kuningas Kustaa Aadolfin
mielestä oli Jumalan puhdas sana ja omantunnon vapaus korkeinta maan
päällä. Hänen kansansa ajatteli niinkuin hän, ja näin päättivät
kuningas ja valtakunnan säädyt auttaa Saksassa kovaa sortoa kärsiviä
uskolaisiaan, jotta he ja kaikki kansat saisivat Jumalaa palvella
uskonsa ja omantuntonsa mukaan.
Sitten kuningas rohkein mielin lähti ruotsalaisten ja suomalaisten
sotilastensa kanssa suureen _kolmikymmenvuotiseen sotaan_ ja purjehti
vuonna 1630 Saksaan.