Kaarle herttua, joka oli niin paljon verta vuodattanut, tuli nyt
kuninkaaksi, ottaen nimen _Kaarle IX_. Hän oli pitkä ja tuima herra,
jolla oli harmaa tukka, harmaat viikset ja harmaa leukaparta:
päätöksissään nopea, toimissaan rohkea, neuvoissaan viisas. Hänen
julmuuttaan emme tahdo kiittää. Meidän tulee vain muistaa, että hän
eli ankarana aikana, jolloin valtakunta oli melkein hajoamaisillaan
ja monet viattomat saivat vuodattaa vertansa syyllisten ohessa.
Kaarle kuningas piti rautaisella kädellä valtakunnan koossa, jatkoi
Kustaa Vaasan työtä ja laski perustuksen suurelle vallalle.
Suomessa vallitsi siihen aikaan nälkä, rutto, sota, väkivalta,
vääryys ja suuri hämmennys. Kaarle kuningas koetti kaikin voimin
hankkia maahan oikeutta. Hän oleskeli Suomessa kauan ja piti
kansan kanssa maapäiviä. Hän rankaisi vilpillisiä vouteja ja
toimitti paremman veronlaskun, jottei kukaan saisi kiskoa laittomia
veroja. Lakejakin hän paransi; hänen toimestaan käännettiin
laki suomenkielelle. Korvataksensa, mitä Pohjanmaa oli hänen
tähtensä kärsinyt, hän perusti Oulun ja Vaasan kaupungit, joista
viimeksimainittu sai kuuluisan Vaasa-suvun vaakunan ja nimen.
Tämä tarmokas kuningas ei saanut valtakuntaansa kauan eikä rauhassa
hallita. Hän joutui kolmeen kovaan sotaan: Tanskaa, Puolaa ja
Venäjää vastaan. Viimeksimainitussa maassa oli Rurikin suku kuollut
sukupuuttoon, monta kilpailijaa taisteli valtaistuimesta, ja
puolalaiset tahtoivat panna Venäjän valtansa alaiseksi. Hädässänsä
venäläiset tekivät liiton Ruotsin kuninkaan kanssa, ja kaksi nuorta
sotapäällikköä, _Jaakko De la Gardie_ ja suomalainen _Eevert Horn_,
hyökkäsivät sotajoukkoineen Venäjän pääkaupunkiin Moskovaan v.
1610. Kansa meni heitä vastaan, tarjoten suolaa ja leipää; silloin
tervehdittiin Suomen sotilaita Venäjän pelastajina. Mutta Ruotsin
sotajoukossa olevat ulkomaalaiset nostivat kapinan, ja puolalaiset
saivat tästä sotajoukosta voiton. De la Gardie ja Horn pelastivat
joukkonsa jäännökset ja valloittivat seuraavana vuonna rikkaan
Novgorodin. Nyt kun kaikki oli sekasorrossa, suostuivat venäläiset
valitsemaan suuriruhtinaakseen Kaarle IX:n nuoremman pojan, herttua
Kaarle Filipin. Kuninkaan tarkoituksena oli jakaa Venäjä kahdeksi
valtakunnaksi ja yhdistää osa siitä Ruotsiin. Mutta Jumala oli toisin
päättänyt, ja kaikki kuninkaan viisaat tuumat raukesivat tyhjiin.
Ennenkuin nuori herttua Kaarle Filip ehti uuteen valtakuntaansa,
valitsivat venäläiset suuriruhtinaakseen oman maan miehen,
_Mikael Romanovin_, josta tuli Venäjän viimeksi vallassa olleen
hallitsijasuvun kantaisä. Tästä alkaen tämä valtakunta tuli sopunsa
vuoksi vahvaksi, niinkuin se ennen oli ollut eripuraisuutensa tähden
heikko.
Suomalaiset taistelivat Kaarle kuninkaan sotajoukoissa ruotsalaisten,
liiviläisten ja virolaisten rinnalla. Vuonna 1605 tuottivat
puolalaiset tälle kuninkaalle verisen tappion. Silloin hän hyökkäsi
tulisimpaan taisteluun, hänen hevosensa ammuttiin, ja hän itse oli
vähällä joutua vangiksi. Eräs liiviläinen aatelismies, Henrik Wrede,
antoi hevosensa kuninkaalle, joka pelastui, mutta Wrede sai surmansa
hänen silmäinsä edessä. Kiitollisuudesta kuningas sitten lahjoitti
Henrik Wreden leskelle Suomessa olevan Elimäen pitäjän, jossa
ritarillinen Wrede-suku kauan hallitsi sukutilaansa Anjalan kartanoa.
Kuningas Kaarle IX kuoli vaivoista ja sodista murtuneena vuonna
1611. Suomalaiset antoivat hänelle nimen "hyvä kuningas". Ruotsin
talonpojilla oli kauan jäljestäpäin tapana sanoa: "Niin kauan kuin
suuren Kaarle kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät nuoret ja
vanhat, ja tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut maassa autiota ja
kuollutta".