Klaus Flemingin poika Juhana, uskollinen ja ylevämielinen
nuorukainen, palveli kuningas Sigismundin hovissa, mutta matkusti
kesällä v. 1598 Suomeen, käydäkseen kotitalossaan Suitiassa. Eräänä
päivänä tuli herra Arvid Stålarm Suitian kartanoon ja esitti nuorelle
Flemingille, että hänen kuninkaan kamariherrana tulisi jäädä Suomeen
pitämään kuninkaan väkeä rohkealla mielellä. Juhana Fleming vastasi:
"En tahdo kuninkaani koiraakaan pettää, saati hänen linnaansa ja
maatansa. Jos voin jotakin tehdä, jään mielelläni tänne ja panen
suomalaisten kanssa kaikki alttiiksi nykyisen hädän aikana."
Hän siis jäi maahamme ja joutui Stålarmin kanssa vangiksi Turun
linnassa. Herttua kutsutti luoksensa nuoren miehen, verivihollisensa
pojan, sääli hänen nuoruuttansa ja lupasi hänelle armoa, jos hän
luopuisi kuninkaasta ja rupeaisi herttuan palvelukseen. Juhana
Fleming notkisti toisen polvensa ja vastasi: "Minulla ei ole pätevää
syytä luopua siitä uskollisuudesta, jonka olen kuninkaalleni
vannonut; kuitenkin rukoilen, armollinen ruhtinas, nöyrimmästi
armahdusta."
"Miksi et notkista molempia polviasi?" kysyi herttua.
"Sen kunnian säästän Jumalalle ja kuninkaalleni", vastasi Fleming.
Silloin herttuan katse synkistyi, ja hän sanoi: "Sinä kyllin
ilmaiset, että olet perinyt isäsi luonteen ja suuren rohkeuden ja
varoitat meitä siitä, mikä vastedes meitä odottaisi, jos saisit jäädä
elämään."
Näillä sanoilla oli Juhana Flemingin kuolemantuomio lausuttu.
Hänet vietiin mestattavaksi muiden Suomen herrain kanssa 12
päivänä marraskuuta v. 1599. Matkalla Fleming lähetti äidilleen
testamenttinsa ja sormuksen, ainoan lahjan, sanoi hän, mikä
hänellä oli äidilleen antaa. Äiti olkoon levollinen, sanoi hän,
ja tietäköön, että hän ilolla kävi kuolemaan. Senjälkeen hän
tervehti ystävällisesti kaikkia ympärillä seisovia ja astui
rauhallisena vartijapiirin sisään. Siinä hän puhui kansalle,
vakuutti viattomuuttansa ja sanoi mestaajalle antaessaan hänelle
rahaa: "Tee tehtäväsi!" Sitten hän lankesi polvillensa, laski päänsä
mestauspölkylle ja kuoli urhoollisen isänsä arvoisena 21 vuoden iässä.
Tuskin oli hänen kaulansa katkennut, kun Olavi, hänen velipuolensa,
jota hän oli suuresti rakastanut, riensi paikalle ja polvistui
mestauspölkyn ääreen, jotta hänen verensä sekaantuisi Juhanan vereen.
Näihin veljeksiin loppui Viikin Flemingien vapaaherrallinen suku;
toinen eloon jäänyt haara nimitti itseään Louhisaaren Flemingeiksi.
Niin uskolliset olivat suomalaiset miehet sille kuninkaalle, joka oli
rikkonut sanansa ja lupauksensa.