Paljon vallattomuutta oli syntynyt entisinä rauhattomina aikoina.
Mutta kuningas Kustaa oli ankara herra, joka ei suvainnut
valtakunnassaan mitään epäjärjestystä. Hämeen talonpojat olivat
tottuneet kalastamaan ja metsästämään Pohjanmaalla. Kun toisia
uudisasukkaita asettui sinne, kävivät hämäläiset kateellisiksi,
karkasivat uudisasukasten kimppuun ja polttivat heidän talonsa.
Kuningas rankaisi heitä tästä väkivallanteosta kovasti. Ja toisella
kertaa, kun savolaiset eivät tahtoneet totella hänen käskyjänsä, hän
kirjoitti heille: "Teidän pitää tietää, että sitä varten me olemme
teidän oikea herranne ja esivaltanne, että me hallitsemme teitä
ettekä te meitä."
Vielä ankarammin kuningas nuhteli suomalaisia aatelismiehiä, jotka
rasittivat talonpoikia. Suomen rikkaimpia ja mahtavimpia herroja
olivat siihen aikaan Fleming-veljekset. Talonpojat esittivät
valituksia heitä vastaan, ja kuningas kirjoitti suosikillensa Eerik
Flemingille, joka silloin oli valtakunnanneuvos ja sotalaivaston
amiraali: "Me olemme kuulleet, herra Eerik, näiden köyhäin miesten
monenlaiset valitukset siitä, että te teette heille vääryyttä, ja
kun he valittavat hätäänsä meille, kuten kohtuullista on, sidotte
te heidät köysiin ja kiusaatte heitä niin kovasti, että muutamat
heistä ovat oleskelleet suojattomina metsissä koko talven. Kun nyt
emme saata kärsiä sitä, että te niin kovasti köyhiä ahdistatte,
varoitamme me teitä menettelemään näissä asioissa niin, että saatatte
Jumalan ja meidän edessämme töistänne vastata." Kun tämä varoitus
ei auttanut, kirjoitti kuningas toisen kerran: "Jos ette lakkaa
vaatimasta laitonta kyydinajoa ja kestitystä, niin menetätte osan
läänityskartanoistanne, niin että paukkuu." Eivätkä varoitukset
jääneet tyhjiksi sanoiksi. Sekä Eerik Fleming että muut herrat
menettivät kerran toisensa perästä kartanoita ja läänityksiä,
jotka kuningas oli heille antanut. Silloin ei ollut majataloja, ja
talonpoikain täytyi usein maksutta antaa herroille kyytihevosia,
ruokaa ja majoitusta. Tämän estämiseksi Kustaa kuningas sääti
ensimmäisen kyytiasetuksen. Ja jotta voudit eivät saattaisi kiskoa
laittomia veroja, kirjoitettiin kaikki maaomaisuus ensimmäiseen
maakirjaan ja jaettiin manttaaleihin, tai muihin verolukuihin, niin
että jokaisen veroluvun tuli maksaa määrätty vero. Kuninkaalla oli
Suomessakin monta kartanoa ja hän määräsi itse, kuinka niitä piti
hoitaa. Hän katsoi itsensä valtakunnan isännäksi ja tahtoi pitää
huolta kaikesta.
Kustaa kuningas kävi Suomessa kahdesti. Ensimmäisen kerran hän
istui oikeutta Turussa, toisen kerran hän oli täällä jouduttuaan
sotaan Venäjää vastaan. Pienen rajametelin tähden ryntäsi maahamme
suuri venäläinen sotajoukko, ryhtyen piirittämään Viipuria
tammikuussa vuonna 1556. Siellä oli paljon hevosia, ja jotteivät
ne joutuisi kärsimään ruoan puutetta, lähetti Viipurin päällikkö
yöllä kuormarattaita tuomaan heiniä linnaan. Silloin oli lumeton
talvi, ja kun heinäkuormia ajettiin malkasiltaa myöten linnasaareen,
synnyttivät rattaiden pyörät ankaran kolinan. Kuullessaan tämän
kummallisen jyryn yön hiljaisuudessa venäläiset luulivat, että suuri
suomalainen armeija oli tulossa Viipurin avuksi. Kohta he jättivät
leirinsä; toiset lähtivät heti tiehensä, toiset ajoi Viipurin
varusväki pakoon.
Tähän aikaan oli Kustaa kuningas puolisonsa ja muutamain lastensa
keralla Turussa. Vanhoilla päivillä valtasi hänet pelko, ja hän oli
jo aikeissa palata pitkää tietä Tornion kautta Ruotsiin, kun tuli
tieto vihollisen pakenemisesta. Seuraavana vuonna tehtiin Venäjän
kanssa rauha.
Lapsistaan oli Kustaa kuninkaalla paljon vastusta, mutta kansa häntä
siunasi. Liikuttavasti hyvästeltyään valtakunnan kokoontuneita
säätyjä tämä suuri kuningas kuoli v. 1560, jättäen jälkimaailmalle
sen muiston, että hän oli ryhtynyt valtakunnan hallitukseen sen
ollessa köyhänä, hävitettynä ja vieraan vallan alaisena, mutta
jättänyt sen jälkeläisilleen vapaana ja kukoistavana.