Turun kahdestoista piispa oli nimeltään _Hemming_. Hänen aikanaan
juurtui kristinoppi kaikkialla maassamme. Missä oli kirkko ja
pappi, siihen syntyi pitäjä. Ja pitäjät olivat hyvin erikokoisia.
Turun lähistössä oli monta pientä, tiheästi asuttua pitäjää, mutta
Pohjanmaalla oli ainoastaan kolme, nimittäin Kyrö (Isokyrö),
Pietarsaari ja Kemi. Koko Savossa ja Karjalassa oli, paitsi Viipuria,
ainoastaan yksi kirkko ja yksi pitäjä, Savilahti, jonka nimenä nyt
on Mikkeli. Ja kun piispa maassamme matkusti, täytyi hänen väliin
viettää yönsä metsässä taivasalla, kun oli niin pitkät talottomat
taipaleet.
Hemming piispalla oli varustettu linna, _Kuusisto_, likellä
Turkua, ja matkustaessaan hänellä oli henkivartiona 40 aseellista
miestä. Hän oli ankara järjestyksen mies ja uuttera ylipaimen.
Hän sääti asetuksia papeille, jotta kaikki kävisi oikein, ja
vaati kansalta kymmenennen osan kaikesta korjatusta viljasta,
kaikesta kalansaaliista ja muista tuloista, jota veroa nimitettiin
kymmenyksiksi. Tämä ei ollut kansan mieleen, ja useissa paikoin ei
tahdottu kymmenyksiä maksaa. Silloin piispa julisti vastahakoiset
pannaan. Se oli kova rangaistus. Pannanalainen oli erotettu
kristittyjen ihmisten yhteydestä; hän ei koskaan saanut mennä
kirkkoon, ei kukaan saanut antaa hänelle ruokaa, kun hänen oli
nälkä, eikä juomaa, kun hänen oli jano, ja kuka tahansa sai
rangaistuksetta tappaa hänet. Tapahtuipa niinkin, että koko pitäjä
julistettiin pannaan. Silloin suljettiin kirkon ovet, kelloja ei
saatu soittaa, pyhäin kuvat peitettiin, ei yhtään lasta saatu kastaa,
ei morsiusparia vihkiä, ei kuolleita haudata. Tämä herätti niin
suurta pelkoa, että uppiniskaisimpienkin vihdoin täytyi suorittaa
kymmenykset.
Tähän aikaan raivosi koko Euroopassa kauhea rutto, jota sanottiin
_mustaksi surmaksi eli hirmukuolemaksi_. Monin paikoin kuoli melkein
kaikki väki, niin että vain yksi tahi kaksi lasta jäi henkiin. Suuria
aloja metsittyi; korkeata metsää kasvoi autioksi jääneiden kirkkojen
ympärille. Tämä hävittävä rutto raivosi kaiketi Suomessakin. Sen
lisäksi tuli sota, katovuodet ja nälkä, niin että maassamme oli
suuri hätä. Hyvä oli että Suomessa silloin oli niin mahtava piispa
kuin Hemming. Sillä hän oli valtakunnanneuvoston jäsen ja tuotti
sellaisena maallemme suurta hyötyä.
Ruotsissa hallitsi siihen aikaan heikko kuningas, nimeltä _Maunu
Eerikinpoika_, joka vihamiehiltään sai pilkkanimen _Liehakko_.
Silloin oli tapa ja laki semmoinen, että Ruotsin kansa valitsi
kuninkaan Moran kentällä Uplannissa. "Itämailla" eli nykyisellä
Suomella ei ollut siihen saakka ollut oikeutta olla kuningasta
valitsemassa, mutta vuonna 1362, kun Haakon kuningas tuli isänsä,
Maunu kuninkaan, hallitsijakumppaniksi, saivat "Itämaiden" laamanni,
piispa pappeineen sekä 12 rahvaan miestä oikeuden olla osallisena
Ruotsin kuninkaan vaalissa. Siitä johtui maamme oikeus olla
edustettuna Ruotsin valtiopäivilläkin. Ja siitä lähtien ei Suomea
enää pidetty valloitettuna maana, vaan sillä oli sama oikeus kuin
Ruotsin vanhoilla maakunnilla, neuvotella ja määrätä valtakunnan
tärkeistä asioista.
Sillä ruotsalaisille on kunniaksi ja kiitokseksi, etteivät tahtoneet
kansaa sortaa. Vuodesta 1335 lähtien ei saanut yksikään kristitty
mies eikä nainen Ruotsin valtakunnassa enää olla orjana. Siitä ajasta
on myöskin jokainen suomalainen vapaa mies, jonka tulee noudattaa
ainoastaan oman valtakunnan lakia. Ruotsin lait pantiin Suomessa
voimaan vähitellen ja kansan omalla suostumuksella eikä väkivallalla;
sillä suomalaisilla ei ollut omia säädettyjä lakeja. Vuonna 1347
säädettiin koko valtakunnalle yhteinen laki, ja Suomella oli oma
laamanninsa ja omat oikeusistuimensa.
Hemming piispa kuoli vuonna 1365. Pitkän ajan kuluttua, vuonna
1514, kaivettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen
lippaaseen. Häntä kunnioitettiin sitten Suomen toisena pyhimyksenä;
mutta pyhää Henrikiä pidettiin suuremmassa arvossa.