Pyhän Henrikin kuoltua olivat Suomen kristityt kovassa ahdingossa.
Heidän turvanansa oli Aurajoen suussa sijaitseva Turun linna mataline
torneineen ja korkeine, paljaine muureineen. Tämä Suomen vanhin
linna, jota tulipalot ja viholliset ovat monta kertaa hävittäneet, on
pystyssä vielä tänäkin päivänä, ja on niin vanha, ettei kukaan tiedä
milloin se on rakennettu. Se luullaan rakennetuksi jonkin aikaa Eerik
kuninkaan ristiretken jälkeen. Pakanalliset suomalaiset olivat vielä
luvultaan ylivoimaiset ja vihasivat tulisesti uutta oppia. He eivät
sitä käsittäneet, vaan tahtoivat puolustaa vanhaa uskoansa.
Useat, jotka olivat saaneet kasteen, luopuivat kristinopista.
Pakanat hyökkäsivät kristittyjen kimppuun, kävivät ryöstöretkillä
Ruotsissa saakka ja polttivat vanhan, mainion Sigtunan kaupungin.
Suomessa oli hätää ja rauhattomuutta; Turun kaupungin ensimmäisen
pienen alun, joka oli linnan turvissa syntynyt, polttivat venäläiset.
Suomen toisen piispan, Rudolfin, raastoivat karjalaiset mukanaan;
kolmas piispa, Folkvinus, surmattiin. Silloin ei ollut helppoa saada
sielunpaimenta ja opettajaa onnettomille Suomen kristityille.
Noin 50 vuotta pyhän Henrikin kuoltua lähetettiin tänne piispa,
nimeltä Tuomas. Hän oli, kuten myös Henrik, syntyään englantilainen
ja niitä munkkeja, joita sanottiin dominikaaneiksi eli mustiksi
veljeksiksi, heillä kun oli yllään musta kauhtana ja köysi vyönä.
Nämä munkit olivat tunnetut pelottomasta rohkeudestaan, mutta samalla
säälimättömästä julmuudestaan kaikkia kohtaan, jotka eivät tahtoneet
alistua Rooman paavin valtaan. Sellainen oli Tuomaskin.
Häntä vastustamassa olivat lähinnä pakanalliset hämäläiset. Nämä
riensivät rakentamaan liittoa entisten vihollistensa karjalaisten
kanssa. He saivat apua myöskin venäläisiltä, jotka kyllä olivat
kristityitä, mutta eivät Rooman paavin alaisia. Nyt syntyi
pitkällinen, julma ja hävittävä sota. Pakanat raivostuivat, kun
heidän pyhät puunsa kaadettiin maahan. Kerrotaan, että he löivät
kastettuja lapsia kuoliaiksi, puhkaisivat vangeilta silmät,
pakottivat kristittyjä pappeja juoksemaan puiden ympäri, kunnes
nämä kuolleina kaatuivat maahan. Näin kostettiin väkivalta pahoilla
töillä, ja sotaa käytiin kauan vaihtelevalla onnella.
Paavi käski saarnaamaan uutta ristiretkeä pakanoita vastaan, ja uusia
ristijoukkoja lähti vuonna 1240 Nevajoelle venäläisiä vastaan, mutta
ne voitti ruhtinas Aleksanteri, lisänimeltä Nevski, jota venäläiset
ovat siitä asti pyhimyksenä palvoneet.
Silloin tuo jäntevä Tuomas piispa alkoi väsyä. Omantunnon vaivoissa
hän pyysi paavilta eron piispanvirastaan, meni Gotlannin saarella
olevaan luostariin ja kuoli siellä maanpakolaisena vuonna 1248.
Hän oli valtioviisas mies ja tarmoltaan sankari; mutta hän kylvi
tuulta ja niitti myrskyä. Hän ei käsittänyt Kristuksen rakkautta,
ja hänen työnsä raukesi tyhjiin. Suomen pakanat olivat nyt saaneet
melkein täydellisen voiton. Ainoastaan Turun seuduilla taisteli vielä
vähäinen, oman onnensa nojaan jäänyt kristittyjen joukko uskonsa ja
henkensä puolesta.