On arveltu, että ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin vuonna 1154
Vapahtajamme syntymän jälkeen.
Siihen aikaan nimitettiin ainoastaan maamme lounaista kolkkaa
Suomeksi, ja koko maata sanottiin Itämaaksi. Tähän Lounais-Suomeen
purjehti kuningas, ja hänen luullaan nousseen väkinensä maihin
Aurajoen suussa nykyisen Turun lähistössä.
Tässä osassa maata asuivat ne sotaiset hämäläiset, joita nimitettiin
_suomalaisiksi_. Kerrotaan kuninkaan edeltäpäin lähettäneen heille
sanan ja kehoituksen, että luopuisivat pakanallisista jumalistaan
ja antaisivat kastaa itsensä totisen Jumalan oppiin: muutoin
kuningas oli päättänyt rangaista heitä sodalla. Suomalaiset eivät
huolineet tästä kehoituksesta. Jos ruotsalaiset olivat jäykät, olivat
suomalaiset vielä jäykemmät eivätkä tahtoneet ollenkaan luopua
vanhoista jumalistaan uuden Jumalan takia, jota eivät tunteneet.
He myöskin katsoivat urhoolliselle miehelle arvottomaksi totella
vieraan valloittajan käskyä ja kokoontuivat vastarintaa tekemään,
suojellaksensa vapauttaan ja isäinsä uskoa.
Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa ja ryhtyivät taisteluun.
Se oli varmaankin ankara ja verinen ottelu, kuten odottaa sopii,
kun kaksi mahtavaa sotajoukkoa taisteli parhaan ja pyhimmän asiansa
puolesta. Kristityt pitivät henkensä halpana iankaikkisen autuuden
rinnalla, ja pakanat tahtoivat ennen kuolla kuin antaa itsensä ja
maansa vieraan vallan alaiseksi. Senvuoksi sanotaankin paljon miehiä
kaatuneen molemmin puolin. Vihdoin sai kuitenkin ruotsalaisten
paremmin järjestetty sotajoukko voiton; pakanalliset suomalaiset
voitettiin kokonaan ja hajoitettiin. Ne, jotka pelastuivat
kuolemasta, pakenivat metsiin tahi joutuivat vangeiksi. Sanotaan
kuninkaan, katsellessaan veristä sotatannerta, vuodattaneen
kyyneleitä, ei omain kuolleittensa tähden, sillä niidenhän katsottiin
autuaina kuolleen kristinopin puolesta, vaan kaatuneitten pakanain
tähden, jotka eivät olleet tulleet osallisiksi autuaaksi tekevästä
uskosta.
Tämä taistelu oli murtanut suomalaisten ensimmäisen vastarinnan, ja
monta heistä kastoi Henrik piispa Kupittaan lähteellä likellä Turkua.
Tähän ei silloin kysytty katkismuksen taitoa. Uskonkappaleet luettiin
ääneen, ja tulkki käänsi ne pakanain kielelle. Kun nämä sitten olivat
myöntäneet ja vastanneet amen, puettiin heidät valkeihin vaatteisiin,
pappi siunasi heidät tehden ristinmerkin ja kaatoi lähteestä vettä
heidän päällensä. Moni näistä kastetuista ymmärsi aivan vähän,
jos ollenkaan, tätä uutta oppia, mutta totisesti oli kuitenkin se
päivä merkillinen, jolloin Eerik kuningas kastatti nämä suomalaiset
Kupittaan lähteellä. Kristinoppi tuotiin maahamme väkivalloin,
ja väkivalta ei koskaan saata rakentaa pysyväistä työtä. Mutta
väkivaltaa seurasi rakkaus; sen työ jäi pysyväiseksi, ja senvuoksi
ovatkin jälkeentulevaiset syystä siunanneet Kupittaan päivää.