Ruotsi ja Norja ovat valtakuntia, jotka nyt ovat yhdistyneet saman
kuninkaan hallittavaksi, mutta joilla muinoin oli kumpaisellakin
oma kuninkaansa. Norjalaiset ovat vähäinen, mutta voimakas ja
sivistynyt kansa, joka muinoin purjehti uskaliailla sotaretkillä
pitkin kaikkia Euroopan rannikoita. He tulivat harvoin Itämerelle,
ja senvuoksi suomalaiset eivät olleet paljon tekemisissä heidän
kanssansa, mutta sitä enemmän likempänä asuvain ruotsalaisten
kanssa, ensin vihollisina, sitten ystävinä.
Ruotsalaisia oli alkuaan kaksi eri heimoa, _göötalaiset ja
svealaiset_, jotka sitten yhtyivät. Ennenkuin he kääntyivät
kristinoppiin, palvoivat he luonnonvoimia, joita he mielessään
kuvailivat ihmismuotoisiksi jumaliksi. Heidän mahtavin jumalansa
oli _Tor_, hyvänsävyinen ja suunnattoman väkevä mies, jolla oli
kädessä rautakintaat ja aseena raskas vasara. Kun hän ajoi ukkosen
vaunuilla yli taivaan, iskivät pyörät tulta, ja jyrinä kuului ympäri
koko maailman. Pelottava oli hän murskatessaan salamallaan puita
ja kallioita, mutta hyväntekeväinen antaessaan janoavalle maalle
sadetta. Hän oli talonpojan jumala, ja hänestä tuli aikaa voittaen
kodin suojelija. Hänen vasaraansa vedoten vihittiin morsian,
annettiin lapselle nimi, vannottiin vala, ja sen merkki kuvattiin
vielä hautakiveenkin. _Frej_ (herra) oli nuori, kultakypäräinen
mies. Hän ajoi vaunuillaan maita mantereita tuoden ihmisille
vuodentulon, rauhan ja mielihyvän. Silloin vallitsi kaikkialla
ilonaika ja juhla. Hänen nimensä oli myös Yngve Frej, ja hänestä
tuli erään kuningassuvun (Ynglinga-suvun) kanta-isä. Hänen vaimonsa
oli nimeltään _Freja_. Ilmaa hallitsi _Odin_. Hänet kuvailtiin
vanhaksi, ahavoituneeksi mieheksi, jolla oli kädessä keihäs. Tuulen
kohistessa hän ratsasti vainajien henkien etunenässä halki ilman,
ja pohjoismaalainen luulee vielä nytkin kuulevansa tuon hurjan
ajon kiitävän. Odinista tuli aikaa voittaen sodanjumala, joka
vei kaatuneet sankarit (valr) _Valhallaan_, manalassa eli vuoren
sisustassa olevaan "vainajien linnaan". Hän oli päällikköjen ja
viikinkien jumala. Keskiviikko, torstai ja perjantai ovat saaneet
ruotsinkieliset nimensä (onsdag, torsdag ja fredag), Odinista,
Torista ja Frejstä.
Muinais-pohjoismaisessa jumalaistarustossa kerrotaan monista muista
jumalista, mutta ei tiedetä, ovatko ruotsalaiset niitä palvoneet.
Niitä ovat _valkyriat_, jotka kulkivat sankarien edellä taistelussa
ja valitsivat ne, joiden oli kaaduttava, ja _nornat_, jotka
kehräsivät elämänlangat.
Pohjoismaiset sadut kertovat jumalien luoneen maailman Ymer
jättiläisen ruumiista, meren hänen verestään, taivaan hänen
pääkallostaan. Keskellä maata oli jumalien linna Midgård, ja
jättiläiset asuivat merenrannalla. Kerran jumalat löysivät rannalta
kaksi kuivettunutta puuta ja loivat niistä ensimmäiset ihmiset,
_Askin ja Emblan_, jotka saivat asua Midgårdissa. Satu kertoo
myös, että maailma häviää viimeisenä päivänä _Ragnarökissä_, ja
silloin kaikki jumalat kaatuvat taistelussa pahoja valtoja vastaan,
mutta nousevat taas ylös parempaan elämään: ainaiseen kunniaan ja
voitonriemuun.
Pakanuudenajan ruotsalaisilla oli temppeleitä, joissa erityiset papit
kansan puolesta uhrasivat jumalille ruokaa ja juomaa, mutta suurissa
juhlissa elukoita ja ihmisiäkin. Laajalti tunnettu oli svealaisten
Upsalaan rakentama loistava temppeli, jossa oli Torin, Odinin ja
Frejn kuvat.
Ruotsalaiset olivat jonkin aikaa useiden pikkukuningasten alaisina,
mutta näitä hallitsi yhteinen ylikuningas. Tämä oli kansan
ylimmäisenä pappina, mutta ei voinut tehdä mitään sen tahtoa vastaan.
Sillä tämä kansa rakasti vapautta niin suuresti, että talonpojat
valitsivat kuninkaan, ja jokainen talonpoika oli mielestään yhtä hyvä
kuin kuningaskin.
Ruotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista
urhoollisuutta. Heidän mielensä ikävöi yhtenään suuria urotöitä,
ja kuuluisaa nimeä. He eivät viihtyneet kauan omassa maassaan,
joka silloin oli suurten metsäin ja erämaiden vallassa. Vanhin
poika peri isänsä talon, ja nuorempain poikain täytyi itse hankkia
elantonsa. Kevään tullessa nämä työnsivät vesille aluksensa, joita
nimittivät louhikäärmeiksi (drakar), pukeutuivat sota-asuun ja
lähtivät viikinkiretkille, saavuttaakseen vieraissa maissa kunniata
ja saalista. He retkeilivät laajalti ja nousivat maihin Itämeren
rannikoille, milloin missäkin, ahdistivat siellä asuvia kansoja,
pakottivat niitä maksamaan veroa ja ryöstivät kaikki, mitä voivat
viedä mukanaan laivoihinsa. Väliin he rakensivat rannikoille vahvasti
varustettuja linnoja, ja asettivat niihin sotaväkeä kiskomaan veroa.
Niin he nousivat maihin Suomenkin rannikoille ja olivat kaikkialla
pelättyjä vihollisia, kun ei kukaan voinut heitä vastustaa.
Syksyn tullen merirosvot palasivat sotaretkiltään kotiinsa ja
viettivät pitkän talven sotaleikeillä tahi simasarvien vaiheilla
vieraspidoissa, joissa runoilijat lauloivat sankarien kunniata ja
sankarit tekivät lupauksia lähteäksensä uusille urotöille kesän
koittaessa. Nämä pelättävät sotijat olivat kuitenkin uskollisia
ystäviä, sanassaan pysyviä, vieraanvaraisia, rakastivat laulua ja
pitivät elämäänsä hukkaanmenneenä, elleivät jättäneet jälkeensä
kunniakasta nimeä.