Suomalaiset tulivat tänne Venäjältä, mutta ei yksin ajoin, vaan
vähitellen monien vuosisatojen kuluessa. Sentähden on mahdoton
tarkalleen sanoa, milloin he ovat tänne muuttaneet. Tiedetään
lappalaisten tulleen ennen hämäläisiä ja hämäläisten ennen
karjalaisia, mutta kainulaisista tiedetään vain, että niitä jo tuhat
vuotta takaperin asui Ruotsissa ja Pohjois-Suomessa.
Kalevalasta, muista vanhoista taruista ja vierasten kansain
vajanaisista kertomuksista voipi saada jonkinmoisen käsityksen
Suomen kansan pakanuudenaikaisista elintavoista. Aivan varmaa tietoa
ei niistä kuitenkaan saa, sillä pakanalliset suomalaiset eivät
ole piirtäneet muistomerkkejä vuoriin eivätkä jättäneet itsestään
kirjallisia kertomuksia, kun eivät tunteneet kirjoitustaitoa.
Saatamme kuvitella heidän eläneen seuraavaan tapaan:
Oli kolme veljestä: Kimmo, Kammo ja Kumma. Kimmo asui havumetsässä
ja muutti usein asuinpaikkaa. Se ei ollutkaan vaikeata, sillä hänen
majanaan oli muutamia riukuja, jotka työnnettiin maahan pystyyn
toinen toisensa nojaan kartion muotoon. Riukujen päälle hän sitoi
peuran-, hirven- ja karhuntaljoja, pani tuohia väliin ja loi talvella
lunta päälle, jotta kota tulisi lämpimänpitäväksi. Keskellä kotaa oli
harmaista kivistä tehty tulisija; savu meni kodan huipusta ilmaan.
Lattiana ja vuoteena oli paljas maa, jolle oli taljoja levitetty.
Kanto oli pöytänä, hirsi penkkinä, saviastia patana. Kimmo metsästi
koirineen metsissä, kalasti järvissä ja vaihtoi itselleen eloa
veljeltään Kammolta. Hänen nuoret poikansa purjehtivat sotaisille
retkille ja toivat kotiin voittosaaliita.
Kammo asui laaksossa lehtimetsän keskellä eikä muutellut majaa. Hänen
tupansa oli tehty pyöreistä hirsistä. Siinä oli katto, seinät, lattia
ja laudalla suljettavat ikkuna-aukot; tulisija keskellä, reppänä
katossa, penkit, pöytä, kenties vielä sänkykin. Kammo metsästi ja
kalasti kuten hänen veljensäkin, mutta hän oli myöskin maanviljelijä,
hänellä oli kaskimaa, hevonen, muutamia härkiä, lehmiä, lampaita,
vuohia ja sikoja. Hän oli rikkaampi ja taitavampi kuin Kimmo. Hänen
tuvassaan soitettiin kanteletta ja laulettiin vanhoja runoja. Hän
matkusti joka kesä merenrannikolle vaihtamaan itselleen suoloja
saksalaisilta kauppalaivureilta. Maksuksi hän antoi ketun- ja
majavannahkoja. Rahaa hänellä ei ollut, mutta kun saksalaiset
kaupittelivat lasihelmiä ja messinkisolkia hänen tyttärillensä,
maksoi Kammo niistä tukuittain näädän- ja oravannahkoja. Kammon
vaimolla oli vaskikattila, kultainen rannerengas, hopeinen solki
ja lisäksi villahame ja sukat, kun muilla oli vain nahkavaatteet.
Kummallakin veljellä oli tapana uhriksi jumalille ripustaa pyhään
tammeen hirvensarvia ja karhunpäitä; mutta Kammon vaimolla
oli sitäpaitsi tapana tiputtaa muutamia maitopisaroita maahan
suostuttaakseen maahisia.
Kimmo ja Kammo olivat kuninkaina perhekunnissaan. He rakastivat
vapautta eivätkä tietäneet muusta laista eikä kuninkaasta. Eräänä
päivänä he tapasivat toisensa elojuhlalla pyhässä laaksossa. Kimmo
kertoi, että muukalaisia kävi hirvenajossa hänen metsämaillaan ja
lohenpyynnillä hänen koskissaan. Kimmo ja Kammo menivät kolmannen
veljensä Kumman luokse, joka oli mainio seppä, sankari ja noita.
Hän takoi miekkoja, keihäitä ja nuolenkärkiä. Miehet asestautuivat,
ottivat orjat mukaansa, lukivat loitsujaan ja lähtivät sotaan.
Muukalaisetkin olivat koonneet aseellista väkeä; kentällä lähellä
järven rantaa syntyi ankara taistelu. Nuo kolme veljestä voitettiin.
Kimmo kaatui, Kammo joutui vangiksi, Kumma pääsi muutamien miehiensä
kanssa pakoon ja rakensi jyrkälle vuorelle muureja harmaasta
kivestä. Siinä hän piti puoliaan; kaukana asuvia sukulaisia tuli
hänelle avuksi, ja he valitsivat Kumman, sukunsa urhoollisimman,
päälliköksensä. Viimein hän uskalsi rynnätä vihollisten kimppuun,
jotka olivat hajallaan metsissä otuksenpyynnissä. Nyt voitti Kumma
vuorostaan, pelasti veljensä Kammon ja teki kaikki vangit orjikseen.
Senjälkeen voittajat viettivät iloista juhlaa pyhän järven rannalla,
uhraten jumalille, ja heidän nuoret tyttärensä tanssivat laulaen
pyhän tammen ympärillä.