(Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.)
Vaka vanha Väinämöinen
kauan soitti kanteletta,
sekä soitti jotta lauloi,
jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin,
ilo päivän ikkunoille,
kuu tuvastahan tulevi,
päätyi päivä linnastansa,
loihe latvahan petäjän
kanteletta kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
siitä päivän kiinni saapi,
kuuhuen käsin tavotti;
ne kohta kotihin saattoi
pimeähän Pohjolahan,
kätki kuun kumottamasta
kirjarintahan kivehen,
lauloi päivän paistamasta
vnorehen teräksisehen
itse tuossa noin saneli:
"Ällös täältä ilman pääskö,
nousko, kuu, kumottamahan,
kun en käyne päästämähän,
itse tulle noutamahan!"
Kun oli kuun kulettanunna
sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen
jopa valkean varasti,
tulen Väinölän tuvilta;
sai tuvat tulettomaksi,
Pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen,
Pitkä pilkkosen pimeä,
oli yö Kalevalassa,
noilla Väinölän tuvilla
sekä tuolla taivahassa,
Ukon ilman istuimilla.
Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala
outo ilman lintusille,
ikävä imehnoisille,
kun ei konsa päivyt paista,
eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä imehnon lapset,
milloin aamu alkanevi
milloin yö yrittänevi
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Nuoret neuvoa pitävät
ikäpuolet arvelevat,
päätyvät sepon pajahan,
sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, seppo, seinän alta,
takoja, kiven takoa
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon keheä."
Nousi seppo seinän alta
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon kehäistä;
kuun on kullasta kuvasi,
hopeasta päivän laati.
Seppo kuuhuen kuvasi,
takoi päivän valmihiksi,
noita nosteli halulla,
kaunihisti kannatteli;
kuun on kuusen latvasehen,
päivän pitkän männyn päähän,
hiki vieri viejän päästä,
kaste kantajan otsasta
työssä tuiki työlähässä,
nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi,
auringon asetetuksi,
eipä kuu kumotakana,
eikä päivyt paistakana.
Itse vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
leikkasi lepästä lastut,
laittoi lastut laaullensa,
kävi arvat kääntämähän,
sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella.
"Kysyn Luojalta lupoa:
sano totta, Luojan merkki,
juttele, Jumalan arpa,
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi?"
Toi arpa toet sanomat,
sanoi päivän saaneheksi
Pohjolan kivimäkehen.
Vaka vanha Väinämöinen
jopa läksi jotta joutui
pimeähän Pohjolahan.
Astui päivän, astui toisen,
päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Pohjan portti,
kivikummut kuumottavi.
Ensin huuti huikahutti
tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venettä tänne!"
Niin sanovi Pohjan poika:
"Ei täältä venehet joua,
tule sormin soutimina."
Siinä vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekänä,
ku on tieltä myösteleikse."
Meni haukina merehen,
pian uipi salmen poikki,
astui jalan, astui toisen,
Pohjan rannalle rapasi.
Niin sanovi Pohjan poiat:
"Käypä Pohjolan pihalle,
tules Pohjolan tupahan!"
Meni Pohjolan tupahan.
Siellä miehet mettä juovat,
simoa sirettelevät,
miehet kaikki miekka vyöllä,
urohot sota-aseissa
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi Suvantolaisen.
Nuo kysyvät tullehelta:
"Ku sanoma kurjan miehen?"
"Kuusta on sanomat kummat,
päivästä iki-imehet:
minnes meiltä päivä päätyi,
kunnes meiltä kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi:
"Tuonne teiltä päivä päätyi
kirjarintahan kivehen,
sielt' ei pääse päästämättä,
selviä selittämättä."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei kuu kivestä pääsne,
pääsne päivä kalliosta,
käykämme käsirysyhyn,
ruvetkamme miekkasille."
Veti miekan, riisti rauan,
tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä västistä välähyi,
hepo seisovi selällä,
kasi naukui naulan tiessä.
Mentihin ulos pihalle,
tasarinnan tanterelle.
Siitä vanha Väinämöinen
löip' on kerran leimahutti,
listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan päitä,
päitä Pohjan poikasien.
Siitä vanha Väinämöinen
kävi kuuta katsomahan,
päiveä kerittämähän
kirjarinnasta kivestä.
Astui tietä pikkuruisen,
niin näki vihannan saaren,
saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu,
alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eessä,
saoin salpoja ovilla.
Keksi piirtämän kivessä,
valeviivan kalliossa;
veti miekkansa tupesta,
kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterällä:
katkesi kivi kaheksi,
paasi kolmeksi pakahtui.
Vaka vanha Väinämöinen
katsovi kiven rakohon:
siellä kyyt olutta juovat,
maot vierrettä vetävät.
Leikkasip' on pään maolta,
katkoi kaulan käärmeheltä,
kourin koitteli ovia,
salpoja sanan väellä;
ei ovet käsin avau,
salvat ei sanoista huoli.
Silloin vanha Väinämöinen
kohta lähtevi kotia
alla päin, pahoilla mielin.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Miks' et ottanut minua
kanssasi karehtijaksi,
oisi lukot luikahtanna,
takasalvat taittununna."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu,
lukot loihulla murene."
Meni sepponsa pajahan,
sanan virkkoi, noin nimesi;
"Ohoh, seppo Ilmarinen,
taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina,
avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivestä päästän,
päivän päästän kalliosta!"
Se on seppo Ilmarinen
takoi miekan tarpehia,
takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, harvahammas,
siitti siivet sulkinensa,
levahutti lentämähän
poikki Pohjolan merestä
sepon Ilmarin pajalle.
Aukoi seppo ikkunansa,
katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen,
oli harmoa havukka.
"Mit' olet otus hakeva,
istut alla ikkunani?"
Lintu kielelle paneikse:
"Mitä seppo siitä laait,
kuta, rautio, rakennat?"
"Taon kaularenkahaista
tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytketähän
vaaran vankan liepehesen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan,
heti loihe lentämähän,
pääsi poies Pohjolahan,
laski kuun kivestä irti,
päästi päivän kalliosta;
itse muuksi muutaltihe,
kyhäisihe kyyhkyseksi,
lenteä lekuttelevi
sepon Ilmarin pajahan,
virkkoi kyyhky kynnykseltä:
"Jopa kuu kivestä nousi,
päivä pääsi kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen
astuvi pajan ovelle,
katsoi tarkkaan taivahalle,
katsoi kuun kumottavaksi,
näki päivän paistavaksi.
Meni luokse Väinämöisen:
"Ohoh, vanha Väinämöinen,
käypä kuuta katsomahan,
päiveä tähyämähän!"
Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pihalle,
varsin päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,
taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Väinämöinen
sai itse sanelemahan:
"Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päivä kulta, koittamasta,
aurinko, ylenemästä!
Kuu kulta, kivestä pääsit,
päivä kaunis kalliosta,
nousit kullaisna käkenä,
hopeisna kyyhkyläisnä
elollesi entiselle,
matkoillesi muinaisille.
Nouse aina aamusilla
tämän päivänki perästä!
Teepä meille terveyttä,
siirrä saama saatavihin,
pyyntö päähän peukalomme,
onni onkemme nenähän!
Käy nyt tiesi tervehenä,
matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti,
pääse illalla ilohon!"