(Kalevalan 41:sessä ja 44:nnessä runoissa.)
Turhaan Väinämöinen etsi merestä kadonnutta kanneltansa. Silloin hän
kuuli koivun valittavan rannalla. -- "Miksi itket, ihana koivu?" --
"Miksi en itkisi", vastasi koivu, "kun tässä vaivainen varatonna
seison. Miehet kuorivat valkean vyöni, lapset juovat mahlani, tytöt
lehväni leikkelevät, halla vie kaunihin hameeni ja jättää minut
alastomaksi pakkasessa värisemään." -- "Älä itke, puu vihanta", sanoi
Väinämöinen; "saat sinä olevan onnen, kohta itkenet ilosta."
Väinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki
tammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle
kunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui
neitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin
iloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi.
"Anna, impi, hiuksiasi!" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja
hiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.
Väinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli
poikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä
soitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui,
paaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla.
Soitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan
tullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset
kaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota
soittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja
kavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään,
kun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja
joutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja
ja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja
kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan.
Mielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat
istuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven
rusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa
kultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula
kädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Veden
ukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille
ruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä
hiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.
Yhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun
se soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat,
kiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei
miestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt,
kanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit
kädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret
vesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä
ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin
suloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat
kuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan,
mutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet
Väinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi
heristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen
iki-iloiksi.