(Kalevalan 50:nnessä runossa.)
Kalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siitä,
kuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyneelle
Jeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa,
jolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa.
Liikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän
uroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain,
viisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu. Jeesus,
kertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna
Ruotuksen [kuningas Herodeksen] tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta
[neitsyt Maria] piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta
ihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän
hapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa.
Säikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi
mahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan
jalaksen alta, seulottavan seulan alta, kannettavan korvon alta,
mäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi
tähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: "Jos tietäisimme, missä hän
on, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut." Viimein
hän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:
"Oi, päivyt, Jumalan luoma,
etkö tieä poiuttani?"
-- "Kyllä tieän poikuesi", sanoi aurinko. "Hän se on minutkin luonut,
ja nyt hän on suossa suonivyöstä."
Marjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta
kukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja
kultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi.
Tarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi
tähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: "En minä kasta
sellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä
elämään." -- Sillä pakanuuden ajalla oli sellainen julma tapa, että
heikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelvottomiksi, vietiin
erämaahan kuolemaan.
Kukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli.
Kutsuttiin siis Väinämöistä, hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi,
että koska poika oli suolta saatu, vietäköön se suolle takaisin, ja
puulla päähän lyötäköön.
Silloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:
"Ohoh, sinua, ukko utra,
ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna,
väärin laskenna lakia.
Eipä syistä suuremmista,
töistä tuhmemmistakana
itseäsi suolle viety,
eikä puulla päähän lyöty,
kun sa miesnä nuorempana
lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi.
Ei sinua silloinkana,
eip' on vielä suolle viety,
kun sä miesnä nuorempana
menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien,
päälle mustien mutien."
Tästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan
kuninkaaksi. Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut
elää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa
hulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski
sillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä
sanat jäähyväisiksi Suomelle:
"Annappas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan,
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa,
eikä ilmaista iloa."
Ja siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemoihin,
alaisihin taivosihin, jättäen jälelle kanteleensa,
soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen,
laulut suuret lapsillensa.