(Kalevalan runoissa 39-43.)
Kalevala on satu kahdesta kansasta eli suvusta: Kalevalan suvusta,
joka asui Väinölässä, ja Pohjan kansasta, joka asui Pohjolassa.
Muutamat luulevat Väinölän olleen Laatokan eteläisellä ja Pohjolan
sen pohjoisella rannalla. Näiden molempien kansain välillä ou
kilpailu, ensin rauhallinen, lopulta sotainen. Senvuoksi Kalevala
jakaantuu kahteen osaan, ja satu Kullervosta, joka saattoi hengiltä
Ilmarisen vaimon, Pohjolan lemmikin, on ikäänkuin raja-aitana
molempain välillä.
Ilmarinen murehti kuollutta vaimoansa. Turhaan hän takoi itselleen
vaimon hopeasta ja kullasta: tällä ei ollut sydäntä, millä osoittaa
vastarakkautta. Turhaan hän ryösti entisen vaimonsa nuoremman sisaren
Pohjolasta: tämä häntä vihasi ja kohteli uhalla; Ilmarinen muutti
hänet kalalokiksi. Entinen ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä oli
muuttunut vihaksi, näiden kesken syttyi verinen sota.
Väinämöinen ja Ilmarinen päättivät ryöstää Sammon, joka oli tehnyt
Pohjolan rikkaaksi. Matkalla ratsastaessaan he kuulivat veneen
rannalla itkevän ja valittavan, että muut veneet saavat käydä sotia
ja tuoda täytensä rahoja.
Urhot päättivät silloin matkustaa meritse. Heidän seuraansa yhtyi
nuori Lemminkäinen, joka aina halusi urotöitä ja seikkailuja. Tiellä
vene tarttui suunnattoman suuren hauen hartioille. Ilmarinen ja
Lemminkäinen taistelivat turhaan tätä hirviötä vastaan. Silloin
Väinämöinen miekallaan löi hauen kahdeksi kappaleeksi ja teki sen
päästä ensimmäisen kanteleensa.
Nuo kolme urosta tulivat Pohjolaan ja vaativat osansa Sammosta. Louhi
vastasi: "Ei pyyssä kahden jakoa", jonka jälkeen hän kutsui Pohjolan
kokoon varjelemaan aarrettansa. Silloin Väinämöinen otti kanteleensa
ja lauloi Pohjalan väen uneen. Urhot murtihe yhdeksän portin kautta
vaskiseen vuoreen, veivät Sammon veneeseensä ja soutivat kaikin
voimin kotiansa kohti. Matkalla alkoi Lemminkäinen, joka aina oli
kevytmielinen, iloissaan laulaa karjahdella käreällä äänellänsä.
Siitäpä kurki kannon päässä säikähti, lenti poikki Pohjolaan ja
herätti parkunallaan Pohjolan väen. Louhi säikähti nähdessään
Sammon olevan poissa ja rukoili Udutarta seulomaan utua merelle.
Väinämöinen sivalsi miekallaan udun halki, ja missä miekka veteen
sattui, siinä sima siukui kalvan tiestä. Mutta nyt paukahti aalto,
puna putosi Ilmarisen poskilta, ja veneen vieressä nosti Iki-Turso
merestä hirveännäköistä päätään. Väinämöinen tarttui tätä korviin ja
pakotti hänet iäksi päiväksi painumaan meren syvyyteen. Ukko lähetti
ärjyvän rajutuulen; laineet vaahtopäät hakkasivat alusta, veivät
hauenluisen kanteleen ja olivat niellä koko veneen. Väinämöinen oli
yhä neuvokkaana ja tyynenä. Hän asetteli tuulta. Lemminkäinen laittoi
lujat varppeet, ja vakavasti vene kulki eteenpäin mäkipäitä kuohuja
myöten.
Pahin vaara oli vielä jäljellä. Pohjolan sotaurhot ajoivat Louhen
johdolla pakenevia takaa ja olivat jo saamaisillaan heidät kiinni.
Siinä alkoi nyt molemmin puolin kummallinen ja hirmuinen taistelu
voimakkailla taikakeinoilla. Väinämöinen tunkihe tuluksihinsa, otti
piitä ja taulaa, nakkasi ne mereen ja niistä kasvoi salakalho, johon
Pohjolan vene puuttui ja lensi poikki. Louhi muutaltihe suunnattoman
suureksi kokoksi, jolla oli viikatteet kynsinä, veneen laidat siipinä
ja sata miestä siiven alla. Tämä lensi urosten purjepuun nenään.
Lemminkäinen sivalsi miekallaan kokkoa, Väinämöinen iski melalla sen
kynnet muruiksi. Pohjolan miehet melskahtivat mereen, mutta kokko
tarttui kiinni Sampoon, joka särkyi kappaleiksi ja ajelehti muruina
meren pinnalla. Siitä tulivat meri ja Suomen rannat ikipäiviksi
rikkaiksi. Valtansa menettäneenä Louhi palasi Pohjolaan eikä saanut
Sammosta muuta kuin kannen, ja nuo kolme urosta tulivat hekin
kotiansa, tuoden Sammon muruja muassaan.