(Kalevalan 31-36 runoissa.)
Karjalassa asui kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Nämä joutuivat
sotaan kalavesistä ja kaskimaista. Sota päättyi niin, että Untamo
tappoi veljensä Kalervon suvun ja poltti hänen talonsa. Kalervon
onneton vaimo vietiin orjaksi ja synnytti vähän ajan kuluttua pojan,
jolle pantiin _Kullervo_ nimeksi. Tällä pojalla oli jo pienenä
erinomainen voima. Kolmen päivän vanhana hän repi kapalovyönsä ja
särki kätkyensä. Untamo ihastui hänen voimastansa ja luuli saavansa
hänestä väkevän orjan, tuhansien vertaisen.
Kun poika oli polven korkuinen, alkoi hän jo miettiä, miten kostaisi
isänsä kuoleman ja äitinsä kyyneleet. Tämän havaitsi Untamo, joka
pelkäsi verikostoa, pani pojan tynnyriin ja heitti hänet veteen.
Kolmen päivän perästä, kun käytiin katsomaan, näki hän pojan istuvan
aaltojen selässä, vapa vaskinen kädessä. Untamo teki suuren rovion
tervaksista ja tuohista; rovio sytytettiin ja poika viskattiin
tuleen, mutta kolmen päivän perästä nähtiin hänen hiilikoukulla
kekäleitä kohentelevan, karvankaan katoamatta, kutrisen kähertymättä.
Nyt Untamo hirtätti pojan puuhun, mutta kolmen päivän päästä hän
tapasi hänet iloisena piirtämässä kuvia puun runkoon. Untamo vihdoin
väsyi suorimasta surmiansa ja sanoi: "Jos elät kauniisti ja siivolla,
niin saat olla talossa ja toimitella orjan töitä."
Kullervo kasvoi väkeväksi ja toimitti huonosti orjantehtävänsä.
Hänet pantiin lapsen katsontaan; mutta hän katkoi lapsen käden,
kaivoi päästä silmän, tapatti sen taudilla ja poltti kätkyen tulella.
Silloin hänet pantiin kasken kaadantaan; mutta hän kaatoi maahan koko
metsän. Sitten hänet määrättiin aidantekoon; hän asetteli kokkahongat
aidaksiksi ja korpikuuset seipäiksi ja teki aidan aukomattoman. Siitä
hänet pantiin puimaan, rukiita, mutta hän pui kaikki ruumeniksi.
Viimein Untamo suuttui ja myi tämän huimapäisen orjan halvasta
hinnasta Ilmariselle.
Kullervo pantiin nyt paimentamaan talon karjaa ja sai emännältä
evääkseen leivän, johon oli keskelle leivottu kivi. Kullervo paimensi
karjaa, rupesi illalla syömään ja karahutti isänsä veitsen kiveen.
Surusta ja vihasta tuimistuneena hän sorti karjan suohon kuolemaan,
lauloi sudet lehmiksi, karhut karjaksi ja ajoi ne taloon. Ilmarisen
vaimo meni lypsämään lehmiään, ja pedot repivät hänet kuoliaaksi. Se
oli meno nuoren naisen, tuon ihaillun ja ikävöidyn Pohjolan neidon.
Häntä ei voinut Ilmarinen koskaan unhottaa, ja hänen mielensä oli
musta kuin pajan sysi.
Tämän raivotyön tehtyään Kullervo pakeni henkipattona metsiin ja
tuli viimein piilopirttiin, jossa löysi vanhempansa, jotka jo
luuli kuolleiksi. Hän tahtoi nyt rehellisesti tehdä työtä, mutta
pahasti kasvatettuna hän teki kaikki nurinpäin. Veneen hän souti
rikki, nuotan hän tarpoi tappuroiksi; viimein hänestä tuli suuri
pahantekijä. Sitten kirosi hänet oma isä, ja hän itse kirosi omaa
onnetonta kohtaloansa. Äiti yksin häntä rakasti, kun muut hänet
hylkäsivät.
Kullervo kulki Untamon kartanoon, kosti verisesti sukunsa häpeän
ja hävitti koko Untamon suvun. Tämän kovan tappelun perästä hän
palasi kotiin isänsä tupaan. Ei ollut siellä ketään kättä antamassa,
tupa oli autio, hiilos kylmä, kaikki kuolleet, paitsi Musti, talon
uskollinen koira. Kullervo itki äitinsä haudalla ja kuljeskeli
rauhatonna pitkin erämaita. Viimein hän tuli sille paikalle metsässä,
jossa oli tehnyt suuren rikoksen, ja siinä olivat kanervan kukat
lakastuneet. Silloin Kullervo tempasi miekkansa ja kysyi, haluaisiko
se juoda viallista verta. "Mielelläni", vastasi miekka, "miksi en
sitä tekisi, kun olen niin usein juonut viatonta verta!"
Ja voimakas Kullervo, Kalervon poika, suistui siinä omaan miekkaansa.
Mutta Väinämöinen, kuultuaan Kullervon kadonneeksi, varoitti tulevia
sukupolvia, etteivät kaltoin kasvattaisi lapsiaan, sillä sellaisista
lapsista tulee harvoin hyviä ja viisaita ihmisiä. Kullervo
kasvatettiin halveksittuna orjana: senvuoksi hänestä tuli mieletön
pahantekijä ja onneton mies.