(Kalevalan 18-25 runoissa.)
Väinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja
purjehti kosiomatkalle Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti,
hämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset
ja ilmoitti ne veljellensä Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen
jälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen,
että Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.
Pohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti
pihlajaisia puita takkaan ja sanoi: "Jos puista vuotaa verta, tulee
sota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa." Ei verta, eikä
vettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat
terve tulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja
rikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: "En
mene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on
meille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut." Niin sai Ilmarinen
neidon sydämen.
Mutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina;
hänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen
tulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.
Ilmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja.
Ilmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet,
rautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten
määrättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu
ja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin
tehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset,
ja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin
hänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.
Ilmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen.
Syntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi
hauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta
se olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen
pohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen
vei hauen pään Pohjolaan. Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui
väkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti
Väinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan
kilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.
Pohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman
suuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja
pääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut
kukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi,
joka, alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli
kivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän
teurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli
saatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin
pienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa
sokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen
yksinään jätettiin häihin kutsumatta.
Vieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta
kaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta,
joka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot
laajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät
otettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä
onnellisina.
Kaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka
Lemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän
kopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen
täytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi
sitten pitkällinen sota.