(Kalevalan 11:s ja 12:s runo.)
Kaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä
luona satujen lemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen,
jota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi
ja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli
komea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja
vahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen,
huikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin,
jotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.
Saarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi, _Kyllikki_,
jonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu, että
kerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa
kosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin
äitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan
niemelle nimettömälle.
Alku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi
veräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että
sellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä
huoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi
Kyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot
poikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei
sanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi
jauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.
Kului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana
mannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin
ajoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin
korjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä.
Lemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää
menevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon
kotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät
jonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.
Kerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi
Kyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison
seuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä
ilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi.
"Äiti", sanoi hän, "laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut
valansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota
minun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kuin harja hurmehin
valuvi."
Turhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen
vyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän
miekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään
vihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan.
Ylpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi
Pohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta.
Rohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että
turkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat valkeata. Hän lauloi
Rutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot
aseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean
paimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän
lähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.