(Kalevalan 10:nnessä runossa.)
Väinämöinen palasi kotiin huolissaan siitä, että oli luvannut
lähettää veljensä, Ilmarisen, Pohjolaan. Hän keksi sentähden juonen
ja lauloi tien viereen taivaantasallisen kuusen, jonka oksilla kuu ja
otava riippuivat.
Väinämöinen tapasi Ilmarisen pajassa ja houkutteli häntä katsomaan
tuota kukkalatva-kuusta. Rehellinen seppä antoi vietellä itsensä
ja kiipesi kuuseen taivaan valoja ottamaan. Kuusi pilkkasi häntä
ja sanoi: "Voi, urosta mieletöntä, lapsen lailla nousit latvaani
kuvakuuta ja valetähteä noutamaan!"
Heti lauloi Väinämöinen raivohon ilman, tuppurihin tuulen, joka viedä
viiletteli hänen veljensä Pohjolaan ohi kuun, alatse päivän. Louhi,
Pohjolan emäntä, otti Ilmarisen ilolla vastaan, syötti häntä, juotti
häntä ja esitti hänelle tyttärensä, valittuihin vaatteihin puettuna.
Saadakseen tämän vaimokseen Ilmarinen lupasi takoa Sammon.
Mutta takomiseen oli tarpeen paja, palkeet, vasarat ja alasin, ja
näitä kaluja ei ollut Pohjolassa. Ilmarinen tiesi neuvon: hän katsoi
sopivan paikan kallioiden välissä ja laittoi siihen, mitä tarvitsi.
Työ alkoi, orjat painoivat palkeita. Kolmantena päivänä seppä veti
ahjosta kultaisen jousen, mutta jousella oli pahoja tapoja: joka
päivä pään kysyvi. Ilmarinen murti sen kappaleiksi, viskasi tuleen
ja veti toisena päivänä ahjosta veneen, jonka kokat olivat kullasta
ja hangat vaskesta. Silläkin oli pahoja tapoja, se lähti suotta
sotahan, ja siksi se työnnettiin takaisin tuleen, kuten jousikin.
Seuraavana päivänä tungeikse tulesta kultasarvinen lehmä, jolla oli
auringon ja otavan merkit otsassa, mutta sillä oli tapana makaella
metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Se työnnettiin tuleen, ja nyt
vedettiin ahjosta kultainen aura. Tällä taas oli tapana kyntää kylän
peltoja, ja se työnnettiin tuleen kuten muutkin. Ilmarinen pani nyt
tuulen lietsomaan. Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi
ja pohjoinen kovin porotti. Tuli tuiski pajan ikkunoista, säkenet
säihkyivät, tomu nousi taivaalle ja savu pilvihin sakeni.
Näin kului kolme päivää, ja viimein tungeikse Sampo ahjosta.
Ilmarinen lyödä lynnähytteli ja takoa taputteli taitavasti Sammon
valmiiksi. Tämä oli salaperäinen, kallis taikakalu. Sen yhdessä
laidassa oli jauhomylly, toisessa suolamylly, kolmannessa rahamylly;
se jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen
kotipitoja. Louhi ihastui niin, että hän salpasi Sammon yhdeksän
lukon taakse, yhdeksän sylen syvään, vaaran vaskisen sisähän.
Mutta kun Ilmarinen vaati palkintoa, keksi Pohjolan neito monta
estettä. Hän ei joutanut kesäisiltä kiirehiltä: marjat oli maalla
poimimatta, lahden rannat laulamatta, lehdot leikin lyömättä, ja jos
hän nyt muuttaisi pois, kukapa sitten kunnahilla käkiä kukuttaisi ja
lintuja laulattaisi! Ilmarinen tuskautui näihin verukkeihin, ja kun
Louhi, päästyään toiveittensa perille, ei tahtonut estää Ilmarista
kotiin palaamasta, matkasi tämä veneellä takaisin omille mailleen,
Väinölän ahoille.