(Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.)
Tähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä.
Väinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimon
Pohjolan tyttäristä.
Mutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen
tulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon
nuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi
ne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin
varustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.
Kauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun
merellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella
oriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.
Joukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: "Älä tapa Kalevan
poikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan
päältä!"
Joukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli
kävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen
hevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen.
Silloin Joukahainen korskaeli ja sanoi: "Et sinä vanha Väinämöinen
sinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja."
Mutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon.
Yhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen
jäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki
Lapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta
lakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli
jättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään
rannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika
pikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja
noustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt
kuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja
kantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti
sen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.
Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa
maassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille
maille. Siihen vastasi _Louhi_, Pohjolan emäntä: "Kullat on lasten
kukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä
joutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden
uuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan
sinut kotiisi."
-- "En taida Sampoa takoa", vastasi Väinämöinen, "mutta lähetän
veljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää
tahtosi." -- "Hyvä on", arveli Louhi. "Lähetän sinut nyt kotiisi;
mutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta
ennättää, muuten kohtaa sinua tuho."
Väinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei
ennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti
silmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin
Pohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella
keräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen
pyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi.
Mutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä
kärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa
kivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen
pirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä
käski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää
veneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä
polveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.