J:n. "Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle,
läävän nurkkahan nutistan."
Ja samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa
haventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse
laulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten
loruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta
järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti
kävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä,
rahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa,
vyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet
itsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.
Siitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja
lupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen
pursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja,
hietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan
liettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino
sisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti
pyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.
Mutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt
päivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi
mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä
liian pitkä jutelma.