(Kalevalan 8:nnessa ja 9:nnessä runossa.)
Siitä vanha Väinämöinen
läksi veistohon venosen,
satalauan laittelohon,
vuorelle teräksiselle,
rautaiselle kalliolle.
Veikaten venettä veisti,
purtta puista uhkaellen;
veisti päivän, veisti toisen,
veisti kohta kolmannenki.
Niin päivällä kolmannella
Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä,
kävipä kivehen kirves,
kasa kalkkoi kalliohon,
kirves kilpistyi kivestä,
terä liuskahti liha'an,
polvehen pojan pätöisen,
varpahasen Väinämöisen;
sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti,
veri pääsi vuotamahan,
hurme huppelehtamahan.
Vaka vanha Väinämöinen
loihe siitä loitsimahan
luki synnyt syitä myöten,
mutt' ei muista muutamia
rauan suuria sanoja,
joista salpa saataisihin,
luja lukko tuotaisihin
noille rauan ratkomille,
suu sinervän silpomille.
Jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi,
vaka vanha Väinämöinen
itse itkuhun hyräytyi,
pani varsan valjahisin,
ruskean reen etehen,
siitä reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa,
laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä,
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
jo kohta kylä tulevi,
kolme tietä kohtoavi.
Laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi,
ajoi matkoa palasen
ylimmäistä tietä myöten,
ylimmäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
veren summan sulijata?"
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"On sulettu suuremmatki,
jalommatki jaksettuna,
Luojan kolmella sanalla,
syvän synnyn säätämällä,
joet suista, järvet päistä,
virrat niskalta vihaiset,
lahet niemien nenistä,
kannakset kapeimmilta."
Siitä vanha Väinämöinen
itse korjasta kohosi,
tuosta pirttihin tulevi,
alle kattojen ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi,
kultakannu kannetahan,
ei veä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä
verta vanhan Väinämöisen,
hurmetta jalo urohon.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"Mi sinä lienet miehiäsi,
verta on seitsemän venettä
sun poloinen polvestasi
lattialle laskettuna;
muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,
arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä,
tuli kerran keskimmäinen.
Tuo Ukko, ylinen luoja,
itse ilmojen Jumala,
ilmasta veen erotti,
veestä maati manterehen,
rauta on raukka syntymättä,
syntymättä, kasvamatta.
Ukko, ilmoinen Jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,
vasemmassa polven päässä:
siitä syntyi kolme neittä,
koko kolme Luonnotarta,
rauan ruostehen emoiksi.
Astui immet pilven äärtä,
lypsit maalle maitojansa,
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit vienoille vesille.
Ku on lypsi mustan maion,
siitä syntyi meltorauta;
ku on valkean valutti,
siit' on tehtynä teräkset;
ku on puikutti punaisen,
siit' on saatu rääkyrauta.
Oliipa aikoa vähäisen,
rauta tahteli tavata
vanhempata veikkoansa,
käyä tulta tuntemahan.
Tuli tuhmaksi rupesi,
kasvoi aivan kauheaksi,
oli polttoa poloisen,
rauta raukan veikkosensa.
Rauta pääsi piilemähän
tuon tuiman tulen käsistä.
Siitä sitten rauta piili
heiluvassa hettehessä,
läikkyvässä lähtehessä,
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
jossa joutsenet munivat,
hanhi poiat hautelevi.
Piili vuoen, piili toisen,
piili kohta kolmannenki
kahen kantosen välissä,
koivun kolmen juuren alla;
ei toki pakohon pääsnyt
tulen tuimista käsistä.
Susi juoksi suota myöten,
karhu kangasta samosi,
suo liikkui suen jälissä,
kangas karhun kämmenissä,
siihen nousi rautaruoste,
ja kasvoi teräskaranko
suen sorkkien sijoille,
karhun kannan kaivamille.
Syntyi seppo Ilmarinen,
sekä syntyi, jotta kasvoi,
se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla,
vaskinen vasara käessä,
pihit pikkuiset piossa.
Yöllä syntyi Ilmarinen,
päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle,
levitystä lietsimille,
näki suota salmekkehen,
näki rautaiset orahat,
teräksiset tierottimet
suen suurilla jälillä,
karhun kämmenen tiloilla.
Sanovi sanalla tuolla:
'Voi sinua rauta raukka,
kun olet kurjassa tilassa,
suolla sorkissa sutosen,
aina karhunaskelissa!
Mitä tuostaki tulisi,
josp' on tunkisin tulehen,
ah johon asettelisin?'
Rauta raukka säpsähtihe,
kun kuuli tulen sanomat,
tulen tuimat maininnaiset.
Sanoi seppo Ilmarinen:
'Ellös olko milläskänä,
tuli ei polta tuttuansa,
herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
siellä kasvat kaunihiksi,
ylenet ylen ehoksi,
miesten miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.'
Semp' on päivyen perästä
rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin,
tuotihin sepon pajahan.
Tuon seppo tulehen tunki,
alle ahjonsa ajeli,
lietsoi kerran, lietsoi toisen,
lietsoi kerran kolmannenki.
rauta vellinä viruvi,
kuonana kohaelevi
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.
Siinä huuti rauta raukka:
'Ota pois minua täältä
tuskista tulen punaisen!'
Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan sinut tulesta,
vielä veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'
Siinä vannoi rauta raukka,
vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkaimilla:
'Onpa puuta purrakseni,
kiven syöntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta;
parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi,
kulkijalla kumppalina,
käyvällä käsi-asenna,
kuin syöä omaa sukua,
heimoani herjaella.'
Silloin seppo Ilmarinen
rauan tempaisi tulesta,
asetti alasimelle,
rakentavi raukeaksi,
tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,
kaikenlaisiksi kaluiksi.
Viel' on pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi,
ilman veessä kastumatta.
Siitä seppo Ilmarinen,
laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli,
teräksen tekomujuiksi,
rauan karkaisu vesiksi.
Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä,
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle
teräksen tekovesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'
Mehiläinen maasta nousi,
sinisiipi mättähästä,
lentelevi, liitelevi,
ympäri sepon pajoa.
Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä,
tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,
seitsemän on heinän päästä
teräksille tehtäville,
rauoille rakettaville!'
Herhiläinen, Hiien lintu,
katselevi, kuuntelevi,
katseli katon rajasta,
alta tuohen tuijotteli.
Lenteä hyrähtelevi,
viskoi hiien hirmuloita,
kantoi käärmehen kähyjä,
maon mustia mujuja,
sammakon salavihoja
teräksen tekomujuihin,
rauan karkaisuvetehen.
Itse seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
luulevi, ajattelevi,
mehiläisen tulleheksi,
tuon on mettä tuoneheksi,
kantaneheksi simoa;
siihen tempasi teräksen,
siihen kasti rauta raukan,
pois tulesta tuotaessa,
ahjosta otettaessa.
Sai siitä teräs pahaksi,
rauta raivoksi rupesi,
petti vaivaisen valansa,
söi kuin koira kunniansa,
veisti raukka veljeänsä,
sukuansa suin piteli,
veren päästi vuotamahan,
hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti,
parta lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
tajuan tavat teräksen.
Ohoh, sinua, rauta raukka,
rauta raukka, koito kuona,
siitäkö sinä sikesit,
siitä kasvoit kauheaksi,
ylen suureksi sukesit!
Et sä silloin suuri ollut,
etkä suuri, etkä pieni,
et kovin korkeakana,
etkä äijältä äkäinen,
kun sa maitona makasit,
rieskasena riuottelit
pitkän pilven rannan päällä,
alla taivahan tasaisen.
Etkä silloin suuri ollut,
kun sa liejuna lepäsit
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella.
Etkä silloin suuri ollut,
kun sua hirvet suolla hieroi,
susi sotki sorkillansa,
karhu kämmenyksillänsä.
Etkä silloin suuri ollut,
kun sua suosta sotkettihin,
vietihin sepon pajahan,
alle ahjon Ilmarisen.
Etkä silloin suuri ollut,
kun sa kuonana kohisit
tuimissa tulisijoissa,
vannoit vaikean valasi
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkaimilla,
Joko nyt suureksi sukesit,
äreäksi ärtelihit,
rikoit, vaivainen, valasi,
söit kuin koira kunniasi,
kun sä syrjit syntyäsi,
sukuasi suin pitelit!
Tule nyt työsi tuntemahan,
pahasi parantamahan,
ennenkuin sanon emolle,
vanhemmallesi valitan,
enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi tuhmin turmelevi.
Pitäy veri vuotamasta,
hurme huppelehtamasta,
veri seiso kuni seinä,
asu hurme kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa!
Vaan jos mieli laatinevi
liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa luistaellos;
sisässä sinun parempi,
alla kalvon kaunihimpi
suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa.
Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
punainen putoamasta!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,
joki Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatoinna.
Jos et tuostana totelle,
huuan Hiiestä patoa,
jolla verta keitetähän.
hurmetta varistetahan.
Kun ei lie minussa miestä
tämän tulvan tukkijaksi,
onp' on taatto taivahinen,
pilvenpäällinen Jumala,
joka miehistä pätevi
veren suuta sulkemahan.
Oi, Ukko, ylinen luoja,
taivahallinen Jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaissa,
tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän,
veä päälle lemmen lehti,
kultalumme luikahuta
veren tielle telkimeksi,
jottei parsku parralleni,
valu vaaterievuilleni!"
Sillä sulki suun vereltä,
tien on telki hurmehelta.
Pani poikansa pajahan
tekemähän voitehia,
noista heinän helpehistä,
tuhatlatvan tutkaimista,
me'en maahan vuotajista,
simatilkan tippujista.
Tuli poikanen pajasta
tekemästä voitehia,
rasvoja rakentamasta,
ne työnti ukon kätehen.
Koki ukko kielellänsä,
maistoi suullansa sulalla,
tunsi katsehet hyviksi,
voitehet väkäisiksi.
Sitä voiti Väinämöistä,
pahoin tullutta paranti,
voiti alta, voiti päältä,
kerran keskeä sivaiti,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
liikun Luojani lihoilla,
en väiky omin väkini,
väikyn väellä kaikkivallan,
en puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla,
josp' on mulla suu suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi Luojan kaunihimpi."
Tukun silkkiä sivalti,
sitehiksi suoritteli,
sitoi niillä silkillänsä
polvea pojan pätöisen.
Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun totisen,
siirsi silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti
päälle pään on taivosehen,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta,
luota Luojan kaikkivallan.
Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit avun minulle,
tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa,
terän rauan raatamissa."
Siitä vanha Väinämöinen
vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa,
kansa, vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö,
uhkaellen kaartakana;
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
ei urohon osoannassa,
vallassa väkevänkänä."