(Kalevalan 2:sesta runosta.)
Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autiota
ja hedelmätöntä; puuta ei kasvanut, linnun ääntä ei kuulunut
avaroissa erämaissa.
Silloin Väinämöinen ajatteli: kenpä maita kylvämään? Pellervoinen,
pellon poika, Sampsa, poika pikkarainen, meni maita kylvämään. Hän
kylvi mäet männiköiksi, kummut kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi. Väinämöinen meni katsomaan Sampsan työtä ja
näki puut ylennehiksi, mutta yksi on taimi taimimatta, juurtumatta
puu Jumalan.
Viikon perästä nousi viisi nuorta vedenneittä utuisen niemen rannalle
nurmea niittämähän, kastekortta katkomahan. Minkä niittivät, sen
haravoivat ja vetivät karhille. Tulipa silloin merestä jättiläinen
Tursas, tunki heinät tuleen, poltti ne poroksi ja istutti tuhkaan
lemmen lehden, tammenterhon. Tästä kasvoi kaunis tammi, jonka
latva täytti taivahille, lehvät ilmoille levisi ja pidätti pilvet
juoksemasta, päivän paistamasta ja kuun kumottamasta.
Nyt tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä
tuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas, että
olisi taitanut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi rukoilla äitiään
Ilmatarta lähettämään veden väkeä avuksi.
Meren syvyydestä nousi pieni mies. Ei ollut tuo suuren suuri
eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen. Hänellä oli
vaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä,
vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana. Väinämöisestä oli
tuo mies näöltään ja uros silmänluonniltaan, mutta oli vain liian
pieni.
"Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi?" kysyi hän.
"Olen mie mokoma miesi", vastasi kääpiö ja kasvoi samassa sellaiseksi
jättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän kohotti
kirvestään ja iski puuta. Tuli tuiski kirveestä, panu tammesta
pakeni, ja kolmannella lyönnillä tammi kaatui. Ken nyt siitä oksan
otti, se otti ikuisen onnen, ken latvan taittoi, se taittoi ikuisen
taian, ja ken lehvän leikkasi, se leikkasi ikuisen lemmen, lastut
muuttuivat laivoiksi ja veneiksi, joita meren läikkä veden selällä
läikytteli.
Nyt paistoi taas aurinko ja kuu, pilvet pääsivät juoksemaan, taivaan
kaaret kaartamaan, lehti tuli puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun
laulamahan, kukat kultaiset kedolle. Ohra yksin oli nousematta.
Miettien käveli Väinämöinen meren rannalla ja löysi hietikosta
seitsemiä siemeniä. Nämä hän kätki näädännahkaan ja läksi siementä
sirottamaan Kalevan kaivon viereen. Silloin tirskui tiainen puusta:
"Kaada metsä, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva
Kalevan kaura."
Väinämöinen kaatoi suuren kasken, mutta jätti yhden ainoan koivun
kaatamatta. Tuli kokko, ilman lintu, lentäen. "Miksi on jätetty koivu
kaatamatta?" -- "Lintujen lepeämiksi, kokon ilman istuimiksi." --
"Hyvinpä sinä teit", sanoi kokko. Silloin iski tulta ilman lintu ja
sytytti kasken palamaan. Väinämöinen kylvi tuhkaan nuo seitsemät
siemenensä, lausuen:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan."
Sitten hän rukoili oraillensa maasta voimaa ja taivaasta sadetta.
Ukko kuuli hänen rukouksensa, ohra kasvoi mieltä myöten, tähkät
kuudelle taholle, korret kolmisolmuisina. Ja kevätkäkönen tuli tuohon
yksinäiseen koivuun aamuin illoin kukkumaan Suomenmaalle rikkautta.