Kalevalan 1:sestä runosta.
Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
"Yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat,
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja,
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tyttö,
kave Luonnotar korea,
ilman pitkillä pihoilla
tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä
aina yksin ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille;
tuli suuri tuulen puuska,
iästä vihainen ilma,
meren kuohuille kohotti,
lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien.
Vuotta seitsemän satoa,
yheksän yrön ikeä
vieri impi veen emona,
uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki ilman rannat.
Itkeä hyryttelevi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Voi, poloinen, päiviäni,
lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki,
iäkseni ilman alle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
Parempi olisi ollut
ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä
vierähellä veen emona;
vilu tääll' on ollakseni,
vaiva värjötelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä vierielläkseni.
Oi, Ukko ylijumala,
ilman kaiken kannattaja,
tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaissa,
käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!'
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen,
tuli sotka suora lintu,
lenteä lekuttelevi,
etsien pesän sijoa,
asuinmaata arvaellen.
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät,
ei löyä tiloa tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa.
Liitelevi, laatelevi,
arvelee, ajattelevi:
'Teenkö tuulehen tupani,
aalloille asuinsijani,
tuuli kaatavi tupasen,
aalto vie asuinsijani!'
Niin silloin veen emonen,
veen emonen, ilman impi
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse,
keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä,
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi,
siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa,
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä;
hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenkin;
jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi.
Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä;
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan;
muuttuivat murut hyviksi,
kappaleiksi kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maa-emäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi,
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
vuoet tuota tuonnemmaksi.
uuen päivän paistaessa,
unen kuun kumottaessa;
aina uipi veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Jo vuonna yheksäntenä,
kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä,
kohottavi kokkoansa,
alkoi luoa luomiansa
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti,
siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe,
siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe,
siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe,
siihen loi lohiapajat;
päin päätyi maata vasten,
siihen laitteli lahelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
seisattelihe selälle:
luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria,
laivan laskemasijaksi,
merimiehen pään menoksi.
Jo on saaret siivottuna,
luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä,
maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat,
veetty viivat kallioihin,
viel' ei synny Väinämöinen,
ilmau ikirunoja.
Vaka vanha Väinämöinen
kulki äitinsä kohussa
kolmekymmentä keseä,
yhen verran talviaki
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla.
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
'Kuu keritä, päivyt päästä,
saata maalle matkamiestä,
ilmoillen inehmon lasta,
kuuta taivon katsomahan,
päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.'
Kun ei kuu kerittänynnä,
eikä päivyt päästänynnä,
siitä suistui suin merehen,
käsin kääntyi lainehesen;
jääpi mies meren varahan,
uros aaltojen sekahan.
Virui siellä viisi vuotta,
sekä viisi, jotta kuusi,
vuotta seitsemän, kaheksan;
seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle,
manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe,
käsivarsin käännältihe,
nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan."