Piispa Agricola alkoi, enemmän kuin 370 vuotta takaperin,
ensimmäisenä kirjoittaa muistiin kohtia suomalaisesta mytologiasta
eli jumalaistarustosta, ja sittemmin ovat toiset paremmalla
menestyksellä keräilleet tämän pakanallisen uskonnon jäännöksiä.
Kauan aikaa tiedettiin, että vanhoja suomalaisia runoja vielä kansan
keskuudessa laulettiin. Papistolle eivät nämä pakanuuden jätteet
olleet mieluisia, ja moni harras kristitty katseli niitä pelolla ja
kauhistuksella. Niin tapahtui, että paljon näitä muinaisajan runoja,
jotka eivät olleet kirjaanpantuja, vaan kulkivat muistissa polvesta
polveen, joutui unohduksiin ja säilyi ainoastaan Karjalassa ja
muutamissa muissa etäisissä paikoissa. Mutta sielläkin moni valitti,
että heidän lapsuutensa aikana isät lauloivat paljon lauluja, jotka
sitten olivat jääneet unohduksiin, ja nuoremmat laulajat eivät enää
voineet muistissa ja voimassa vetää vanhemmille vertoja.
Sata vuotta on nyt kulunut siitä, kun professori Porthan Turussa
alkoi muistiin kirjoittaa muutamia näitä vanhoja runoja ja huomasi
ne suuriarvoisiksi kansan muinaisajan tuntemiselle. Hänen aikanaan
ja hänen jälkeensä rupesivat oppineet miehet, semmoiset kuin
Ganander, Lencqvist ja muut, etsimään runoista, mitä tahtoivat tietää
pakanuuden uskonnosta. Näiden jälkeen alkoi tohtori Topelius koota
ja painattaa runoja, joita karjalaiset laulajat hänelle lauloivat.
Yhä useampia sellaisia runoja löydettiin, niiden arvoa ruvettiin
käsittämään, mutta ei kukaan ollut vielä aavistanut, että ne voisi
yhdistää kokonaiseksi, suureksi kansanrunoelmaksi.
Silloin tohtori _Elias Lönnrot_ otti kierrelläkseen ne seudut Suomen
ja Venäjän Karjalaa, joissa vielä harmaapäät viisaat lauloivat
runoja. Hän löysi vielä paljon enemmän tällaisia muinaisajan
runoja, kuin muut ennen häntä olivat löytäneet, ja kirjoitti ne
muistiin. Kummakseen hän havaitsi silloin, että runot olivat
yhteydessä keskenään ja kertoivat samoista tapahtumista tai
samoista henkilöistä. Sitten hän yhdisti kaikki kertomarunot isoksi
kokoelmaksi, jonka hän nimitti _Kalevalaksi_, vanhan jättiläisen
Kalevan muistoksi, jonka sanottiin olevan suomalaisten sankarien
esi-isän. Toiset runot taas, joissa kansa lauloi ilojaan, hän keräsi
_Kantelettareen_, joka sai nimensä kanteleesta, suomalaisten vanhasta
kielisoittimesta. Paitsi tätä hän kokosi suomalaisia sananlaskuja,
arvoituksia ja loitsurunoja, kirjoitti monta opettavaista virttä
ja painatti monta hyödyllistä kirjaa, muiden muassa suuren
Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Näin hän oli kuuluisimpia ja
enimmin; rakastettuja miehiä, mitä koskaan on Suomessa elänyt.
Mutta tohtori Lönnrot piti oman kunniansa halpana. Hän kiitti
Jumalaa, joka oli valinnut hänetkin työaseekseen maan päällä, ja piti
ainoana kiitoksenaan sen, että oli yksi niistä monista, jotka tekevät
työtä isänmaan hyväksi. Oltuaan kauan lääkärinä Kajaanissa hän tuli
suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon ja muutti lopuksi
syntymäpaikkaansa Sammattiin, tehden aina suuressa nöyryydessä
työtä lähimmäisten avuksi ja kansansa valistukseksi. Siellä hän
kuolikin maaliskuussa v. 1884, 82 vuoden iässä, koko kansansa
kunnioittamana. Hänen kauttansa Suomen kansa on oppinut tuntemaan
hämärän muinaisaikansa ja saanut rohkeutta pysymään omintakeisena,
itsenäisenä kansana muiden kansojen rinnalla.
Kalevala ilmestyi ensimmäisen kerran painosta v. 1835, toisen kerran
v. 1849 Lönnrotin lisäämänä ja toisin järjestettynä painoksena. Tämä
kirja on herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa, vaan
monin paikoin Euroopassa, vieläpä Amerikassakin. Se on käännetty
ruotsiksi ja kymmenelle muulle vieraalle kielelle. Sitäpaitsi on
siitä osia käännetty vielä kolmelle eri kielelle. Kaikkialla on
oltu sitä mieltä, että Kalevala on merkillisimpiä kansanrunouden
tuotteita, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen
kansaa onnelliseksi siitä, että sillä sellainen on. Sillä Kalevalan
kaltaista kansanrunokokoelmaa ei ole ainoatakaan muuta koko
maailmassa. Se kuvastaa Suomen kansan ominaisuuksia, ja vaikka siinä
on paljon semmoista, mikä meidän ajallemme näyttää pakanalliselta ja
eriskummaiselta, ilmenee siinä kuitenkin syvä viisaus, yksinkertainen
kauneus ja liikuttava isänmaanrakkaus.
Uudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä
22,795 kahdeksantavuista säettä. Se sisältää kertomuksen Suomen
kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me
luemme siinä vanhasta, viisaasta runolaulajasta _Väinämöisestä_,
urheasta seposta _Ilmarisesta_, nuoresta, urhoollisesta ja
uhkamielisestä _Lemminkäisestä_, ylen voimallisesta, kovaonnisesta
_Kullervosta_, kerskailevasta _Joukahaisesta_ ja lisäksi maailman
luomisesta, laulun synnystä, Pohjolasta, Väinölästä ja monesta
muusta. Kerromme tässä lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta
niille, jotka eivät ole tätä ihmeellistä kirjaa lukeneet.