Jo kauan ennenkuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen
oppinsa ihmisille, oli hän itse laskenut hämärän aavistuksen
heidän sydämiinsä. He näkivät päänsä päällä taivaan ukkosineen ja
salamoineen, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään
päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman yhtenään
vaihtelevan. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi,
heidän elämänsä lakastui kuin kukkanen kedolla, ja he etsivät Jumalaa
turvautuakseen johonkin iankaikkiseen, joka ei ollut maallisten
muutosten alainen.
Mutta he etsivät Jumalaa näkyväisessä maailmassa eivätkä
tietämättömyydessään tietäneet, että Jumala on näkymätön henki, joka
kaikkialla läsnäolevana ilmaisee voimansa luonnossa. Siinä sokenivat
heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. Suomalaiset uskoivat
hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja nimittivät häntä _Jumalaksi_
("hyväksi"). Koska vanhuutta pidettiin suuressa kunniassa, sanottiin
taivaan Jumalaa myöskin _Ukoksi_. Hänen luultiin hallitsevan pilvien
kulkua, ukkosta, lunta, rae- ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan
vastustaa; pilvi oli hänen paitansa, salama hänen nuolensa, ja hän
näkyi joskus taivaan rannalla, siniset sukat ja kirjavat kengät
jalassa.
Ukon puolison nimi oli _Rauni_ ja hänelle oli pihlaja, "pyhä puu",
pyhitetty. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli
nuoria, kauniita poikia ja tyttäriä: _Päivätär_, auringon tytär,
_Kuutar_, kuun tytär, _Tähdetär_, tähden tytär. Yksi auringon pojista
oli _Panu_, tulen henki. _Luonnottaret_ olivat luonnon kolme tytärtä,
jotka synnyttivät raudan, ilman tytär, _Ilmatar_, oli avullisena
maailman luomisessa, mutta _Tuulen tytär_ oli huonosti kasvatettu
tyttö, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär, _Etelätär_,
antoi kovan poudan aikana sadetta, ja kesän tytär, _Suvetar_, suojeli
metsässä karjaa.
Veden jumalan nimi oli _Ahti_, arvokas ukko, jolla oli pitkä,
merenruohoinen parta. Hän asui kallioluolassa, _Ahtolassa_, ja
hänellä oli äärettömät aarteet, joita hän oli merenkulkijoilta
ryöstänyt ja harvoin antoi takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias
_Vellamo_, jolla oli yllä sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen
vaippa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevaista lasta, ja
aallon tytär, _Aallotar_, suki välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa
harjalla hopeapäällä.
Maan valtava äiti oli _Maan-emo_, ja häneltä rukoiltiin runsasta
vuodentuloa. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen _Tapio_,
jolla, oli päässä korkea havuhattu ja yllä naavaturkki. Hänen
asuntonsa oli kaunis _Metsola_, jossa Tapiolla oli kolme linnaa
ja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsa _Mielikki_
kantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän
näki hänet vihaisena, rumissa, huonoissa vaatteissa, kävi metsästys
huonosti; mutta jos hän näki hänet lykkyvaatteissa, kädet kullan
kääreissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan.
Sillä kaikki metsäneläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta
palvelijaa ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. _Nyyrikki_
veisti pilkkoja puihin, jottei metsästäjä eksyisi; _Tellervo_
johdatti karjan kotiin; _Tuulikki_ levitti punaisen silkkihuivinsa
sillaksi ojan poikki. _Metsänpiika_, Tapion pieni palvelustyttö,
eli sulalla medellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että
Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.
_Hiitolassa_, kaukana autiossa vuoristossa, asui julma _Hiisi_.
Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhujen
haltija, hän hioi miekat terävimmät. Maan alla, _Tuonelassa_, oli
kuolleiden valtakunta, johon vainajia kuljetettiin yhdeksän meren
ylitse. Sen verenhimoinen kuningas oli _Tuoni_, jonka häijy vaimo
oli miehensä apuna kuolleita vartioimassa. Pojilla oli vaskisormet,
tyttäret olivat rumia ja ilkeitä, mutta häijyin oli sokea _Loviatar_,
kipujen äiti.
Paitsi näitä oli monta muuta sekä hyvää että pahaa olentoa,
jotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Joka
puussa, joka vuoressa, joka lähteessä asui _haltia_: kaikessa oli
eloa, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin oli Jumala
kaikkivaltias pakanain käsityksessä ikäänkuin särkynyt moneksi
tuhanneksi pirstaleeksi, jokainen pirstale Jumalasta oli johonkin
luonnonesineeseen kiintynyt.
Ihmisen henki yksistään oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita
luontoa ja lumota jumalat sanan voimalla. Hän voi _luvuillaan_
luoda luonnonesineitä tai muuttaa ne muuksi. Hän voi loihtia esiin
ukontulen, raesateen, hallan, vedentulvan, hän voi nostaa tauteja ja
karkoittaa niitä. Tätä kaikkea varten hänen tuli tietää kappalten
synnyt, ja silloin hän oli kaiken hallitsija, paitsi kuoleman, jota
hän ei voinut lumota, kun ei tietänyt sen syntyä.
Kaikessa tässä oli hiven jumalallista totuutta. Sillä Suomen kansa on
kaikkina aikoina miettinyt korkeita asioita ja rakastanut viisautta,
jota se on kunnioittanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi
Jumalan ilmoittamaa sanaa löytääkseen sen Jumalan, jota se niin kauan
oli turhaan etsinyt.
Suomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli hyvin yksinkertaista.
Heillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, pyhiä jokia ja
lähteitä, pyhiä eläimiäkin, esim. karhu. Luullaan heillä myöskin
olleen epäjumalia ja epäjumalankuvia. He palvoivat jumaliaan
rukouksilla ja uhreilla, joita toimitti perheenisä, perheenäiti tahi
kansan viisaat miehet. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun.
Kalastaja antoi lihavimman osan saaliistaan, kaskenviljelyä uhrasi
kasken jyviä, perheenemäntä tiputti maahan muutamia maitopisaroita
maahisille. Metsästäjä leikkasi haavan peukaloonsa ja vuodatti
muutamia veripisaroita muurahaispesään Tapiolle uhriksi.