Pitkin koko Vaasan läänin rannikkoa, Vähänkyrön pitäjää
lukuunottamatta, ulottuu ruotsalaista asutusta 2 tai 3 peninkulmaa
sisämaahan päin, jossa suomalainen asutus alkaa. Kahdesta
lähekkäisestä kylästä toinen puhuu ruotsia, toinen suomea, muutamat
ymmärtävät kumpaakin kieltä, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei
mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa eikä päinvastoin.
Kuitenkin naapurit ovat kumpikin toiseltaan omaksuneet paljon
tapoja. Hyvin rakennetut talot ja aitat ulkonevine luhteineen
ovat kummallakin melkein yhtäläiset. Asuinhuoneiden sisustus,
sahrat, rattaat, silat, puukkovyöt ja valitettavasti puukotkin
ovat yhtäläiset ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Kieltä
lukuunottamatta, jota puhutaan eri murteilla, on siellä melkein yhtä
suuri erotus ruotsalaisilla pitäjillä keskenään kuin ruotsalaisten ja
suomalaisten pitäjien välillä.
Pohjanmaan ruotsalaisilla on maassamme sekä hyvä että paha maine.
Taitavina työmiehinä tavataan heitä kaikkialla kaupungeissa ja
herrastaloissa. He rakentavat laivoja ja veneitä, taloja ja tehtaita
paremmin kuin muut, mutta väliin puhkeaa heissä ilmi tuo vanha
peritty sotainto. Liiaksi nauttineina he pian ryhtyvät tappeluun. Ei
missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta kuin heidän
ja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Vielä jokin aika sitten
saattoi joskus kahden kylän nuoriso keräytyä maantielle vartavasten
tappelemaan. Tuossa ajoi matkustaja; tappelijat keskeyttivät
ottelunsa, siirtyivät tieltä syrjään ja jatkoivat tappeluansa
matkustajan ehdittyä ohitse.
Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset,
usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. Kun miehet ovat
työansiolla, hoitavat naiset maanviljelystä, käyden muutenkin
väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat
ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten
hoitoon ja kuolevat usein.
Pohjanmaan ruotsalaisten saduista otamme tähän ainoastaan yhden,
jossa ilmenee tuota vanhaa sankariluonnetta. Se on kansansatu.
Väkevästä Matista.
Oli kerran poika, nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin
sisaruksistaan. Kun hän ei kotona mihinkään kelvannut, lähetettiin
hänet maailmalle, ja hän tuli erääseen pajaan. Seppä pani hänet
lietsomaan ja sanoi: "Lietso nyt aika lailla!" Matti kääri hihansa
ja tarttui palkeen tankoon, ja ensimmäisellä painamalla paukahtivat
palkeet halki kuin saippuakupla, ja hiilet tuprahtivat tulisateena
ahjosta. "Ei kelpaa", sanoi seppä, "ota moukari ja lyö vuoron
mukaan!" Matti löi muutamia kertoja varovasti. Seppä sanoi: "Lyö
lujemmasti!" Matti nosti moukarin kattoon, lyödä jysähytti ja ajoi
yhdellä iskulla alasimen pölkkyineen päivineen maan sisään.
Sepästä tämä uusi renki oli liian kovakourainen, ja hän antoi Matille
matkapassin. Matti rupesi rengiksi herrastaloon, ja hänet pantiin
vetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut puut kuormaan,
oli se hevoselle liian raskas. Matti riisui hevosen valjaista, pani
sen kuorman päälle ja veti itse kuormaa. Reki särkyi. Matti teki
lujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut portista.
Matti veti, portinpylväät taittuivat kuin päreet, ja kuorma tuli kuin
tulikin pihalle.
Nyt rupesivat toiset rengit pelkäämään Mattia ja päättivät tappaa
hänet. Matti määrättiin kaivamaan kaivoa, ja hän kaivoi sen niin
syvän, että hän itse näytti pieneltä kuin mato kaivon pohjassa. Olipa
myllynkivi kartanolla; sen rengit pudottivat kaivoon. Myllynkivi
sattui putoamaan ikäänkuin renkaaksi Matin kaulaan niin että hänen
päänsä pisti esiin kivenreiästä. "Heh", sanoi Matti, "mistä ovat
löytäneet äitini vanhan rukinkehän?" Matti jatkoi kaivamistaan.
Rengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon.
Matti otti sen ilmasta kiinni, katseli ja sanoi: "Kah, mistähän ovat
löytäneet isäni vanhan kirkkohatun?"
Matti kaivoi kaivon valmiiksi, eikä kukaan uskaltanut enää häntä
häiritä. Syttyi sitten sota, vihollinen ryntäsi suurin sotavoimin
maahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syntyi suuri taistelu, mutta
Matin oli nälkä ja hän istahti ensin syömään. Voileipää tehdessään
hän näki mustia rakeita lentelevän voirasiaansa. "Katsoppas noita,
kun nakkelevat mustikoita voihini!" mietti Matti luodeista. Tämä
suututti Mattia, hän tempasi maasta suuren hongan juurineen, meni
vihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että koko
vihollisjoukosta ei jäänyt jäljelle muuta kuin pieksunnauhat.
Semmoinen se juttu, ja tosipa se lienee.