Suomalaiset ovat aina pitäneet väkevien petojen tappamista
urotyönä. Senvuoksi he ovatkin pitäneet karhua suuressa kunniassa
kuten arvokasta vastustajaa ainakin, ja kun karhu kaadetaan, on
metsästäjillä tapana viettää suurella komeudella sen peijaisia.
Kaadetulle karhulle annetaan vanhoissa runoissa mitä hellimmät
lempinimet: metsänkulta ja -hopea, metsänomena, metsän kaunis
mesikämmen. Ja pidoissa metsästäjät ylistävät sen syntyä, sen
urotöitä ja sen kunniakasta kuolemaa.
Kitusen tilalla Virroilla, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä
talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka
vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli
Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa valloissaan,
kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä,
joita toiset mielellään söivät. Tästä Martti tottui sukkelaksi,
tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi.
Eräänä aamuna myöhään syksyllä hän, kuusitoistavuotiaana, kohtasi
yht'äkkiä metsäpolulla ison karhun. Talviuninen otso, joka ei
ollenkaan kunnioittavasti kohdellut hintelää poikaa, tuli möristen
kahdella jalalla häntä vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa:
"Pois tieltä, ketale!" Tämä Marttia suututti. Hän tähtäsi tarkalla
luodikollaan, pamaus kuului ja -- karhu hyppäsi sydän läpiammuttuna
hirmuisesti karjahtaen ainakin pari metriä korkealle ilmaan ja kaatui
sitten kuolleena maahan. Nyt vasta Martti pelästyi ja kiipesi puuhun;
mutta karhu makasi paikoillaan, ja hengästyksissään poika juoksi
taloon tapausta ilmoittamaan. Siellä ei kukaan ollut alussa uskoa
häntä; kuitenkin hän sai isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla
vedettiin nyt raskas otus metsästä kotiin, ja siitä päivästä lähtien
nimitettiin pientä Marttia "urhoolliseksi pojaksi".
Martti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli
kotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa
täyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan
Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja.
Oli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja
eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi
takaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen
niin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa senjälkeen tulivat nämä kolme
pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan
mukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin
otti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän
pentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin
kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut:
hän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä.
Karhun oli usein tapana käydä talonpoikain kaskihalmeissa ahmimassa
parhaillaan kypsyvää ruista. Martti oli kärkäs näkemään, miten tämä
tapahtui, ja kiipesi eräänä kesäiltana kasken laidassa kasvavaan
petäjään. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti kaikki
lähipaikat, mutta kun ei löytänyt epäiltäviä jälkiä, astui keskelle
ruishalmetta. Martti kapusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jäljestä
ja laukaisi pari luotia sen selkään. Ärjyen hypähti karhu ilmaan.
Martti heittäytyi maahan pitkäkseen, ja mesikämmen juoksi hänen
ylitsensä pysähtymättä. Seuraavana päivänä se löydettiin pahasti
haavoitettuna metsästä ja joutui ampujan saaliiksi.
Martti Kitusella oli tapana ampua karhuja myöskin lavalta. Sellainen
rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, missä karhu on kaatanut
lehmän, sillä mesikämmen tulee tavallisesti kolmantena yönä takaisin
syömään paistiaan useammassa ruokaverossa. Silloin asettuu kaksi
pyssymiestä lavalle vartioimaan ja kolmas kävelee poispäin tervatut
kengät jalassa. Sillä karhu on niin viisas, että se epäilee kaikkia
paikalle vieviä jälkiä, mutta kun se näkee toisten jälkien johtavan
paikalta pois, luulee se olevansa turvassa. Ja silloin se piankin
saa luoteja turkkiinsa. Muutoin se kantaa tappamansa lehmän suohon,
kaivaa kuopan ja kätkee paistinsa sammalten alle seuraavaksi kerraksi.
Sota karhuja vastaan oli usein hyvin vaarallista, ja kolme kertaa
Kitunen haavoittui pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu
hänet kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, kunnes Kitunen sai
veitsen laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla
hän kiipesi puuhun, mutta karhu veti häntä koivista ja pureskeli
hänen jalkojansa. Silloin Kitunen putosi suoraan karhun selkään,
tarttui sen turkkiin ja kiljaisi: "Hei, eteenpäin!" Tästä karhu
säikähti niin, että laukkasi ratsastajinensa metsään, mutta Kitunen
hyppäsi maahan, ja muutaman tunnin kuluttua ampuivat veljet karhun.
Kolmannella kerralla Kitusen pyssy ei lauennut, kun karhu hyökkäsi
pesästään. Kitunen löi sitä pyssynperällä korvalle, mutta kun tästä
ei ollut apua, pisti hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun.
Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi samassa ja toiset pyytäjät
ampuivat sen.
Martti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukaassa.
Hän oli silloin kaatanut kaikkiaan 198 täysikasvuista karhua ja
karhunpoikia niin monta, ettei niiden lukuakaan muistanut. Tultuaan
niin vanhaksi, ettei enää nähnyt tarkkaan tähdätä, hän eli vielä
11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan
Virroilla ja kuoli vuonna 1833, lähes 86 vuoden vanhana. Tämä mainio
karhunampuja oli lempeäluonteinen, ilomielinen ja jumalinen mies,
erinomaisen kohtuullinen ja ahkera; kaikki, jotka hänet tunsivat,
rakastivat häntä. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa
kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia niinkuin karhunpoikia
polvillaan.