Kansankielessä puhutaan runojen _sepittämisestä_. Niinkuin seppä
takoo tulikuuman raudan hyödyllisiksi kaluiksi, samoin sepittää
laulaja hehkuvat ajatuksensa sanoiksi ja sävelmiksi.
Savo on uusien runoseppien varsinainen kotiseutu. Vanhojen
kansanlaulujen sijasta, jotka yhä enemmän jäävät unohduksiin, laulaa
kansa nyt uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita,
mutta usein sukkelia ja älykkäitä. Tässä puhumme kahdesta myöhemmän
ajan runoniekasta.
_Paavo Korhonen_ oli nuori talonpojanpoika Rautalammin pitäjästä
sepittäessään sukkelan pilkkalaulun eräästä nimismiehestä, joka
otti talonpojilta lahjuksia ja antoi heidän luvattomasti polttaa
viinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti useita. Korhonen noudettiin
häihin ja muihin pitoihin, usein pitkien matkojen päähän, laulamaan
vieraille. Ja sanat vuotivat virtana hänen huuliltaan, hän lauloi
väliin päiväkaudet, väliin myöhäiseen yöhön, milloin surullisia,
milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä
vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta silloin
halveksitusta suomenkielestä ja vielä monesta muustakin, mitä
kansa ymmärsi ja mikä koski sen sydämeen. Joskus sattui, että hän
jälkeenpäin kirjoitti paperille, mitä oli laulanut, tai että muut
muistista kirjoittivat hänen laulujansa, ja monta jäljennöstä
levisi laajalle. Korhonen itse ei tietänyt, kuinka monta laulua hän
oli sepittänyt; hän arveli vain, että niistä kyllä täyttyisi iso
kirstu. Itse hän sanoi miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä
metsämatkoilla ja kalastusretkillä. Kotiin tultuaan hän kirjoitti
paperille, mitä oli sepittänyt. Moni laulu jäi kirjoittamatta, toiset
hävisivät jäljennöksineen, ja ainoastaan vähäinen osa niistä on
painettuna.
Isänsä kuoltua Paavo peri talon, mutta hän piti enemmän vapaasta
vaeltajanelämästä ja jätti tilan nuoremmalle veljelleen. Vanha äiti
suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta tämä rakasti paljon äitiänsä
ja antoi hänelle kaikki ansaitsemansa rahat. Kuolleesta sisarestaan
hän kirjoitti kauniin muistorunon.
Vielä vanhanakin miehenä Paavo Korhonen kulki mielellään yksinään
järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hänet
kuolleena veneestään läheltä kotirantaa. Hän oli silloin 65-vuotias.
Rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.
Suonnejoen pitäjässä asui majatalonisäntä, nimeltä _Pentti Lyytinen_.
Samoin kuin Korhonen oli Lyytinenkin halpa-arvoinen, oppimaton
mies, jota lukeminen huvitti ja joka omin päin hankki itselleen
tietoja. Mutta kuten Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei
Lyytinenkään kelvannut majatalonpitäjäksi, vaikka hän oli siinä
toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaisempaa käydä puhuttelemassa
kaikkia matkustavaisia, kuin hoitaa hevosia ja kyytejä. Hänkin
sepitti monta suosittua laulua, joita sitten kirjoitti paperille ja
jotka jäljennöksinä kulkivat kansan keskuudessa. Hän lauloi kirkosta,
talosta, pellosta, ajan nopeasta kulusta, työmiehen kunniasta ja
laiskurin mielettömyyksistä. Ja näin hän tuli vanhaksi harmaapääksi,
kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan huulilla. Helmikuussa
vuonna 1871 hän vaipui kuolemaan uneen, 88 vuoden vanhana.