Suomen kansa on puun kaltainen, joka levittää juurensa maahan.
Sen suurimmat ja vahvimmat juuret ovat kaksi samansukuista, kauan
erillään ollutta, mutta sitten yhdistynyttä heimoa, nimittäin
karjalaiset ja hämäläiset. Nämä ovat jakaneet tämän maan keskenään
niin, että karjalaiset asuvat Itä-, Kaakkois- ja Pohjoissuomessa,
mutta hämäläiset Länsi- ja Etelä-Suomessa. Muinoin oli näiden
heimojen välillä paljon eripuraisuutta, mutta nyt ne ovat kauan
eläneet rauhassa vieretysten, kuitenkaan luopumatta muutamista
erikoisominaisuuksista, joista heidät helposti voi tuntea.
Karjalainen on varreltaan solakka, hänellä on ruskea kihara tukka
ja vilkkaat, siniset silmät. Hämäläiseen verrattuna karjalainen on
avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta
myöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi.
Matkustus ja kauppa ovat hänen mielitöitään; hän kulkee pitkiä
matkoja omassa maassa ja vie tavaroitaan Venäjälle. Hän on
herkkämielinen; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi;
rakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat
runoniekkansa sepittävät. Sen vuoksi on hänen maastaan löydetty
kauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin
ajoilta.
Karjalainen käyttää sukunimiä, ja hänen taloansa, jonka isossa
tuvassa monta ihmistä asuu yhdessä, nimitetään suvun mukaan.
Muinaisten sotien jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut
Karjalaan, että usein yhden kylän väki ei ole likeisimmän
naapurikylän väen näköistä. Koko eteläosassa Viipurin lääniä asuu
aivan sekaisin vanhempaa väestöä, _äyrämöisiä_, ja myöhemmin
muuttaneita _savakoita_. Nämä kaksi kansanainesta on näihin asti
erottanut toisistaan erilainen vaateparsi, ja kun joku äyrämöisnainen
naidaan savakkosukuun tahi päinvastoin, sovitaan jo edeltäkäsin
tarkkaan, minkälaista vaatepartta nuorikon tulee käyttää.
Karjalaisten alinomainen markkinapaikka oli viime aikoihin asti
Pietari. Siellä he ansaitsivat rahaa pikkukivilläkin, ja helposti
tullut raha meni taas yhtä helposti. Sillä karjalaiset ovat iloista
ja anteliasta väkeä, joka mielellään itse elää hyvin ja mielellään
tarjoaa omastaan toisellekin. "Kun leipä on lopussa, syödään
vehnästä." Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka päivä tuoretta
pehmeätä leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpaa kovakin
leipä, johon katovuosina täytyy sekoittaa pettua.
Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen,
luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja
helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan
suomalaisen itsepintaisuutta vailla, mutta hyväoppinen ja varustettu
luonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta,
asettaakseen hänet kansansa etevinten joukkoon.