Suurten erämaiden yksinäisyys on valtavasti vaikuttanut kansan
mielikuvitukseen. Metsät, vuoret, järvet, kosket, pitkä talvinen
pimeys, pitkä kesäinen valo, kaikki tämä on herkyttänyt Suomen kansan
mielen ihmeellisiä uskomaan, ja sen loitsutaito on kauan ollut
kuuluisa muiden kansojen keskuudessa.
Taikoihin uskominen on perua pakanuuden ajoilta. Silloin luultiin,
että kaikilla luonnonesineillä oli henki, ja että ihminen saattoi
sanan voimalla kaikkia luotuja hallita. Jos siis joku tiesi oikeat
sanat, voi hän niillä nostaa tahi parantaa tauteja, taltuttaa
myrskyjä, ja löytää kätkettyjä aarteita, ennustaa tulevia asioita ja
tehdä kaikenmoista muuta.
Jäännöksiä tästä luulosta on vielä monissa paikoin maassamme.
Noitia ja noita-akkoja pitävät oppimattomat ihmiset arvossa ja
etsivät niitä pitkien matkojen päästä. Jota edempänä he ovat, sitä
suurempi on heidän arvonsa. Etelä-Suomessa pidetään Hämeenpuolen
kansaa loitsutaitoisena; Hämeessä kysytään neuvoa pohjalaisilta,
ja nämä taas pitävät lappalaisia kaikkia muita taitavampina. Usein
nämä noidat pettävät herkkäuskoisia, usein he itsekin uskovat omia
loitsujaan. He vaativat hyvän maksun ja kestityksen, ovat taidostaan
kateelliset eivätkä mielellään opeta niitä muille kuin lapsilleen.
He käyttävät monenlaisia taikakeinoja, mutta loitsusanat ovat
tehoisimmat, eikä ilman niitä voi mitään toimittaa. Jos joku tahtoo
kirjoittaa muistiin näitä loitsurunoja, jättää noita kaksi tai kolme
sanaa pois, josta loitsun luullaan kadottavan voimansa.
Loitsuja eli "lukuja" käytetään nykyään enimmästi parannuskeinona.
Ennen kaikkea täytyy tietää kivun synty. Jos avunhakija on terävän
raudan haavoittama, niin pitää tietää raudan synty. Jos hän on
polttanut itsensä, täytyy tietää tulen synty. Jos häntä on purrut
karhu, susi, koira, käärme tai ampiainen, täytyy tietää näiden
synty. Jos vaivana on tavallinen sisällinen vika, kertoo tietäjä
taudin nimen ja synnyn, sen vanhemmat, sisaret ja veljet. Jos vamma
on tavatonta laatua, arvaa hän sen vihollisen panemaksi tahi muista
syistä syntyneeksi. Jos ei tämä auta, luettelee hän kaikki neljä
alkuainetta, sillä jonkin näistä täytyy olla taudin alkuna. Tätä
osaa loitsusta sanotaan _syntysanoiksi_, niiden jälkeen tulevat
_manaussanat_ ja vihdoin _lääkityssanat_. Tietäjä nuhtelee tautia
kovilla sanoilla, manaa kipua asettumaan ja pakenemaan etäiseen
korpeen, kovaan koskeen tai pohjattomaan suohon, ja silloin luvataan
hevonen matkalle. Jos tauti ei tästä tottele, uhkaa tietäjä valittaa
sen vanhemmille, ja jos se on jonkin vihamiehen lähettämä, uhataan
tälle kovinta rangaistusta. Jos tauti ei sittenkään tottele,
lausutaan _pakkosanat_, jotka sisältävät kovimpia uhkauksia, ja sen
jälkeen käsketään mehiläisen lentää yhdeksän meren ylitse noutamaan
lääkkeitä; mutta jos eivät pakkosanatkaan auta, silloin on tauti
Jumalan lähettämä, eikä sitä voi ihmisvoima parantaa.
Muinoin luultiin, että kaukana pohjoisessa Kemijoen rannalla oli
Kipuvuori. Vuoren keskustalla kohosi korkea kukkula; kukkulan
laella oli pieni kota, kodassa lähde, lähteessä maksankarvainen
kivi ja kivessä yhdeksää syltä syvä reikä. Tähän reikään manattiin
kivut. Kuoleman kolme tytärtä, Kivutar, Tuonetar ja Äkäätär ottivat
ne vastaan, keräelivät ne kipukintahat kädessä vaskikauhoihin,
puhdistivat, pohtivat ja seuloivat ne, ja sitten paistettiin ja
keitettiin kivut rautakattilassa, siksi kunnes ne viimein kaadettiin
reikään. Luultiin, etteivät kivut voineet vuoressa ketään viatonta
vahingoittaa.
"Ei kivi kipuja itke,
Paasi vaivoja valita."
Monet muutkin, jotka eivät tahdo käydä tietäjistä, käyttävät
kaikenlaisia taikoja, suojellakseen itseään tahi karjaansa pahojen
henkien vaikutuksilta. Moni uskoo myöskin kotihaltioita ja
metsänhaltioita olevan. Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet,
joissa ei sanota haltiata nähdyksi.
Mutta sen sijaan, että puhuisimme sellaisesta taikauskosta, joka on
perintöä esi-isiltämme ja nykyisin on yhä häviämässä, muistelkaamme
niitä kauniita tulia, joita juhannusyönä poltetaan mäenkukkuloilla
monissa paikoin Suomenmaata. Moni ei tiedä, että nämä viattomat
juhannuskokot ovat muistoa pakanallisesta auringonpalvonnasta.
Pakanallisilla esivanhemmillamme oli tapana viettää juhlaa siihen
vuodenaikaan, jolloin aurinko on taivaalla korkeimmillaan. Mutta
me tiedämme, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja
riemuitessamme kokko valkean loisteessa valoisasta juhannusyöstä,
emme enää palvo aurinkoa, vaan ylistämme Jumalaa, luojaamme, joka
niin ihmeellisesti koristaa luonnon ihanimmalla kauneudella.