Ne kielet, joita Euroopassa enimmin puhutaan, muodostavat kolme
suurta ryhmää, jotka ovat: _latinalaiset_ kielet (ranska, italia,
espanja y.m.), _germaanilaiset_ kielet (ruotsi, saksa, englanninkieli
y.m.) ja _slaavilaiset_ kielet (venäjä, puola y.m.). Mutta
suomenkieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on ensimmäisiä omassa
suuressa kieliryhmässään, _suomensukuisten_ kielten joukossa. Nämä
kielet ovat enemmän sukua turkinkielelle ja muille itämaisille
kielille kuin Euroopan valtakielille: onpa suurempi erotus suomen- ja
ruotsin- kuin ruotsin- ja venäjänkielen välillä. Suomensukuisiin
kieliin luetaan unkarin- ja lapinkieli sekä ne kielet, joita
Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat. Vironkieli on suomelle
läheinen sukulaismurre.
Suomessakin puhutaan erilaisia kielimurteita. _Itä-Suomen_ murre eli
puhekieli Savossa ja Karjalassa on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa
kuin kovempi ja voimakkaampi _Länsi-Suomen_ murre, jota puhutaan
Hämeessä ja maamme läntisissä osissa. Itä-Suomen murre on lainannut
muutamia sanoja venäjänkielestä, jota vastoin Länsi-Suomen murre
on niitä lainannut useampia ruotsinkielestä. Monet asukkaiden
siirtymiset ovat vaikuttaneet sen, että Itä- ja Länsi-Suomen murteet
ovat useissa paikoin tunkeutuneet toinen toisensa alalle, ja
muutamilla seuduin ne ovat ikäänkuin kasvettuneet yhteen. Senvuoksi
on eri paikkakuntien kielenparressa eroavaisuuksia, ei kuitenkaan
sen suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisiansa. Sisämaassa ja
Pohjoissuomessa puhutaan puhtaampaa kieltä kuin rannikkoseuduilla.
Muutamat arvelevat kauneinta suomea puhuttavan koillisessa Hämeessä,
mutta tätä eivät pohjoispohjalaiset eivätkä savolaiset hevin myönnä.
On kulunut lähes neljäsataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin
ruvettiin käyttämään kirjoituksissa ja painetuissa kirjoissa.
Sen johdosta, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli
Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen pohjaksi ja kehittyi
aikaisemmin. Sittemmin on ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä
mitä parasta sen eri murteissa on, ja monet ahkerat tiedemiehet ovat
tutkineet kielemme ominaisuuksia, niin että suomenkielen kielioppi on
kohta maailman parhaiten selvitettyjä.
Ja suomenkieli ansaitsee jo itsensä tähden kaiken sen suuren
rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä,
jotka niin selvästi ja niin rikas-, niin hienovivahteisesti voivat
ilmaista ajatusten moninaisuutta ja eri tunnelmia. Eikä ole myöskään
monta, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa.
Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rask,
kuvailee tätä kieltä seuraavin sanoin:
"Suomenkieli on luonnonrikkaimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin
muodostuvia ja soinnukkaimpia kieliä maan päällä. Siinä on mitä
kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa kohden se on
italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ensinkään noita inhottavia
suhuäänteitä eikä noita kovia huokuäänteitä, joita tavataan
slaavilaisissa ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu
niinkuin ranskankielessä. Siinä on useampia muotoja ja vähemmän
taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia
etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman runsaasti
sanajohdannaisia ja -yhdistyksiä, kuten kreikan- ja saksankielessä.
Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on kaikissa
muissa Euroopan kielissä; mutta koska ei ole mitään täydellistä
taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä
näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin
suurta kirjallista käyttöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä
heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä."
Sen jälkeen kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on melkoinen
määrä kirjoja ilmestynyt suomenkielellä, ja sitä on enemmän
vertailtu heimokieliin. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa
ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät
puhu suomea, ja Euroopan muille kansoille tämä kieli on niin
käsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee
muukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja.
Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä
hän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta kääntäessä on haihtunut.
Sillä suomenkieli on läpinäkyvän verhon kaltainen, josta kaikkialta
kansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin
kapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi
näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi.
Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt
on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä
parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on
Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta
tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.