a) Kotoinen neito.
Kesä on ja päivänpaiste,
lirittää yläällä leivo,
lehdet ovat lehtipuissa,
kaikki niitytkin kukissa.
Koivun latvat koukistuvat,
oksissaan ovat omenat,
pähkinät ovat pehkoissansa,
kotoneidot laulelevat.
Kesä loppuu, syys käsissä,
niityn kasvit niitetähän,
kirves kaatavi petäjät,
piilu koivut pirstoaapi,
halla ottaapi omenat,
ukonilma pähkinäiset,
mies kosii kotoisen neidon.
Ikäväst' on niityn itku,
mets' on keltaisna mureesta,
hirnuvat isänsä varsat,
ammovat vasikat äidin,
mölisevät veljen möllöt,
syöttäjätänsä surevat,
kaipoavat katsojaansa,
hoitajansa helleyttä.
Iloll' eikö impi käynyt
ennen päivän nousemista
laulain aina läävässänsä?
Meni partehen vasikan
ilman äidin tietämättä,
ennen noustua isänsä;
heinät antoi helmastansa,
kantoi kauroja etehen,
veipä vettä juotavaksi
isän, äidin tietämättä.
Eikö tätä muistettaisi!
b) Kotopaikan kiitos.
Kylä kultainen kotini,
kylä, jossa ennen kasvoin,
armas entinen oloni,
kasvoit poikasi komeiksi,
tervehiksi tyttäresi.
Olet kylä kelvollinen;
peltos kasvavat eloa,
niityt heiniä hyvästi,
pääll' on pelto, niitty alla,
keskipaikka pellavassa;
kuminoit' on kunnahalla,
vainiot on vaaleoina,
kypsyneinä karviaiset,
orapihlajat vihannat,
omenat hyvänhajuiset.
Voi kylää, kuhun koteusin,
sua, jonk' omaksi jouduin,
hyi häpeetä, hyi hävytön!
Sua kiusoin kiitetähän,
ivaten ylistetähän,
kylä ruma, sotkusoinen,
paha puhdasten sydänten,
paha parjaaja hyville,
viete äidin tyttärille!
Kiitänpä omaa kylääni,
kotopaikkaani ylistän.
Olet kylä kelvollinen,
niinkuin kirkko kukkulalla,
Herran huone korkealla,
armas nähtävä yläällä.
Yks' on ainoa asia,
mikä arvosi alensi,
alle Tallinnan aseman,
alle arvon Rahkavieren:
ei sua lähene laivat,
laivat rikkaat riistastansa,
eivät tuo tavarojansa,
makeitansa maalle saata,
eivät liinalastiansa.
[Rahkavieri (Viroksi Rakvere) = Wesenberg, muinoin tärkeä
kauppakaupunki.]