a) Vedenpaisumus.
Lappalaiset ovat muinaisina aikoina poroineen kuljeksineet pitkin
koko Suomenmaata sen asujamina, ja siksi on vielä tänä päivänä
monella paikalla nimensä heistä. Mutta lappalaiset itse sanovat,
että ennen heitä täällä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi
maailman kumoon. Tämä tapahtui siten, että Jumala (Jubmel) pyöräytti
maan ylösalaisin, niin että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli
ja hukutti kaikki ihmiset, paitsi kaksi lasta, pojan ja tytön. Nämä
Jumala otti kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuorelle, jonka nimi
oli Passevaare eli pyhä vuori. Kun vaaraa ei enää ollut ja Jumala oli
laskenut lapset menemään, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri
suunnille katsomaan, olisiko maailmassa muita ihmisiä. Kun olivat
kulkeneet kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, kohtasivat ja tunsivat
he taas toisensa, sitten he erkanivat, vaelsivat taas kolme vuotta,
kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla
lailla vaellettuaan he eivät enää toisiansa tunteneet. Heistä tuli
silloin mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset
polveutuvat.
b) Jättiläinen ja ihminen.
Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli
Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka.
Stalo oli ihmissyöjä ja olisi väkevyydellään vienyt kaikista muista
ihmisistä voiton, jollei hän olisi samalla ollut mahdottoman tyhmä.
Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmislapsi, jonka nimi oli Askovis,
ja petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Stalon valtaan
ja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan siten, että
juoksisivat puuta vastaan ja puskisivat päänsä puun sisään. Stalo oli
kohta valmis ja juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta
ei saanut päätänsä siihen pusketuksi. Askovis sanoi säästävänsä
kokeen huomiseksi; mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja
peitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä onnistui hänen kokeensa
erinomaisen hyvin: hän juoksi puulta puulle ja puski päänsä niihin
korvia myöten. Stalo ihmetteli suuresti.
Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia. -- "Mitä sinä
niillä teet?" kysyi Stalo. -- "Enpähän mitään erityistä; laittelenhan
vain vitsoja, joilla kannan pois hopeat aitastasi." -- "Älähän toki,
poikaseni!" arveli jättiläinen. "Pidähän hattuasi tuossa, niin ajan
sen hopeita täyteen!" -- Askovis piti hattuaan, mutta oli salaa
leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut kuopan maahan sen kohdalle.
Jättiläinen ajoi ajamistaan, mutta hattu ei milloinkaan näkynyt
täyttyvän. -- "Sepä vasta on syvä hattu", sanoi jättiläinen. --
"Tavallisen syvä", vastasi Askovis, "mutta ehkä mieluummin täyttäisit
laukkuni?" -- "Enkä", arveli jättiläinen, "onpa jo hatustakin
parahiksi urakkaa".
Stalo viritti verkkoja majaville, teki tulen metsään ja laskeutui
levolle. Verkkoonsa hän oli sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän
kulkusen, kuullakseen milloin majava meni verkkoon. Jopa soi
kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä
viekas lappalaisukko oli tempaissut nuorasta ja polttanut jättiläisen
vaatteet hänen poissa ollessaan. Stalo palasi takaisin ja pahoitteli
varomattomuuttaan, kun oli pannut vaatteensa niin likelle tulta.
Hetken kuluttua soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei
öydä mitään, ja hänen poissa ollessaan on lappalainen sammuttanut
tulen. Nyt alkaa Staloa surkeasti palella, hän nostaa kätensä kuun
puoleen, joka nousee taivaalle, ja valittaa sille: "Katso, isä,
poikaasi palelee!" Mutta kuulla on muuta tekemistä: se kokee pitää
puoliansa noitia vastaan, jotka syövät sen toista kylkeä, eikä kuule
poikansa rukouksia. Näin paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.