Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät
koskaan erkane toisistaan. Kun porovasikka on nuori, leikittelee se
lappalaisten lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään
sen vilkasta, vallatonta luontoa. Poro syö ruohoa, lehtiä,
puolanvarsia ja muuraimia, mutta varsinkin se etsii tarkalla
vainullaan lumen alta peuran jäkäliä. Kun jäkälä yhdestä paikasta
loppuu, on lappalaisen pakko muuttaa karjoineen, ja senvuoksi hän
muuttelee alinomaa.
Kesällä lappalaisen porot käyvät laitumella öisin, jolloin helle
ja sääsket niitä vähemmän vaivaavat. Aamuisin koirat ajavat porot
varvuista tehtyyn aitaukseen.
Ja siinä lypsetään naarasporot eli vaatimet. Mutta tämä ei käy
hyvällä päinsä; ne on otettava kiinni suopungilla (heittopaulalla),
joka nakataan niiden sarviin, ja sidottava puihin. Illalla ne taas
ajetaan yöksi laitumelle. Silloin pitää koirien ja paimenten olla
niitä vartioimassa, sillä susi seuraa porolaumojen jälkiä ja väijyy
pensastossa.
Jos lappalaisella ei olisi poroa, ei hän voisi erämaassaan elää.
Poronnahasta hän tekee melkein kaikki vaatteensa. Poronmaito,
poronjuusto ja poronliha ovat hänen ruokansa. Tahtoessaan ostaa
jauhoja hän myy porojansa Norjaan tai ajaa niitä Ouluun. Siellä
seisoo sadoittain noita kauniita eläimiä salvattuina pihatarhaan ja
vuodattaen kyyneleitä nähdessään kumppaniensa kuolevan.
Poro on lappalaisen hevonen, ja se valjastetaan pienen reen eteen,
jota sanotaan pulkaksi eli ahkioksi ja joka on keskeltä poikkisahatun
ja selkänojalla varustetun veneen näköinen. Vetohihna menee pulkan
suiposta keulasta poron vatsan alitse nahkaiseen vyöhön, joka on
valjastettu poron rintapäille. Pulkan perässä istuu lappalainen,
kaulaa myöten kääriytyneenä sarkaiseen tai hylkeennahkaiseen
peittoon, ja ohjaa poroaan ajohihnalla, joka on kiinnitetty päitsien
vasemmalle puolelle ja viskataan selän päällitse oikealle. Ajohihnan
päähän on solmittu pieni kalikka, jota lappalainen pitää kädessään,
jossa kalisee irtonaisia rautarenkaita. Ajaminen vaatii suurta
taitoa; senvuoksi ajetaan usein perätysten pitkässä jonossa, taitavin
etupäässä. Silloin saa pitää hyvin varansa eikä pelätä, kun mennään
täyttä vauhtia yli vuorien, mäkien ja kinosten. Tuo juonikas ja virma
eläin, kaulassa kilisevä kello, ei millään pysähdy: milloin pulkka
töksähtää lumen alla olevaan kantoon, milloin taas keikahtaa kumoon,
eikä poro siitä huoli vähääkään. Se kiitää vinhaa vauhtia eteenpäin,
ja matkustaja itse katsokoon, kuinka hän siitä jälleen selviää. Mutta
omituista ja kummaa on, ettei poro mielellään juokse etelään päin;
on ikään kuin sen mieli palaisi maan navalle: se juoksee mieluimmin
pohjoiseen päin.
Poro on hevosen rinnalla heikko eläin. Kolme poroa tarvitaan vetämään
sitä, minkä yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja,
ja kenties pieni lapsi lisäksi. Yksi matkustaja tarvitsee kolme
poroa: yhden itseään, toisen kyytimiestään ja kolmannen tavaroitaan
varten. Kun lappalaisperhe muuttaa, hiihtää opas edellä taluttaen
poroa, jolla on kulkuset kaulassa. Sitten seuraavat irtonaiset
porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeisinä
tulevat kuormaporot vetäen telttaa, talouskaluja, lapsia, sairaita ja
vanhuksia. Silloin on autioilla tuntureilla vilinää: kulkuset soivat,
koirat haukkuvat, lappalaiset hoputtavat karjaansa kaikuvin huudoin,
ja porojen sorkat kapsavat valkeassa lumessa.