Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:
Lappalaiskylä ei ole kesällä mikään miellyttävä nähtävä. Joka taholla
näkee maassa kalansuolia, kalansuomuja, mädäntyneitä kaloja ja
muuta törkyä, joka myrkyttää ilman. Telttain mataloista oviaukoista
ryömii esiin joukko lian peittämiä ihmisiä. Itse he eivät siitä
ole millänsäkään. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet
lapsetkin, tervehtivät matkustajaa kättä lyöden. Kun tämä kaikessa
hiljaisuudessa on tapahtunut, saa olla valmiina vastaamaan seuraaviin
kysymyksiin: "Onko maassa rauha? Kuinka voi keisari, piispa ja
maaherra?" -- Väliin tiedusteltiin kotipaikkaani, ja kun sanoin sen
olevan kaukana tunturien takana, kysyi minulta eräs lappalainen,
olinko kotoisin siitä maasta, missä tupakka kasvaa.
Ihmeellistä oli nähdä, kuinka sukkelasti nuo lyhyet ja kömpelöt
lappalaisnaiset juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin meidät
pieneen pimeään hökkeliin, joka oli olevinaan tupa. Kuitenkin nukuin
siinä varsin hyvin ja tunsin sen jälkeen itseni niin virkistyneeksi,
että uskalsin astua erääseen lappalaiskotaan. Sen neliskulmainen
perustus oli tehty kolmesta päällekkäin asetetusta hirrestä, ja
sen yläpuoli oli keontapainen ja laudoista kokoonkyhätty. Tavataan
pyöreitäkin, kivilattiaisia kotia, jotka lämpimän säilyttämiseksi
päällystetään turpeilla. Sisäpuolelta asunto on hirsillä jaettu
yhdeksään osaan. Kuusi niistä on säilytyspaikkoja, kahdessa asuvat
ihmiset, ja keskimmäinen osa on tulisijana. Tulisijan oikealla
puolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla muu talonväki.
Lappalaisella on kala-aittojakin, jotka on rakennettu korkeiden
pylvästen varaan, jotteivät peto-eläimet niihin pääsisi.
Paikalle saapuessamme tapasimme lappalaiset yksinkertaisessa
arkipuvussaan, joka on parkituista poronnahoista tehty
paidantapainen. Meidän nukkuessaan he pukeutuivat jonkinlaiseen
verkapaitaan, joka on heidän juhlapukunansa. Sen päällä on naisilla
liivit, kaulassa liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen
koristua. Miehillä ja naisilla on vyötäisillä vyö, joka oli runsaasti
koristeltu hopea- tai messinkisoljilla. Kengät ja housut olivat
pehmeästä poronnahasta.
Lappalaisen vartalo on lyhyt, otsa matala, silmät pienet ja poskipäät
ulkonevat. Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. Häntä
syytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta
toiset kiittävät hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan,
jumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, milloin hän ei joudu
viinan kiusaukseen. Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamu- ja
iltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen
vähän, minkä itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi.
Eräs lappalaisukko kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen
ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut
häntä muuten kuin lempisanalla _loddadsham_, s.o. lintuseni. Kun
eräs lappalaisperhe antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle
vieraalle matkustajalle ja poika sitten kuoli, pidettiin tätä Jumalan
rangaistuksena vanhemmille siitä, että olivat saattaneet lapsestaan
luopua.
Maaliskuun lopulla monet lappalaiset muuttavat Jäämeren rannikoille
norjalaisten kanssa kalastamaan. Heinä- ja elokuulla he kalastavat
omissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän
saa kylläisenä nukkua teltassaan, rauhassa sääskiltä ja huoletonna.
Nämä kalastajalappalaiset pienine porokarjoineen asuvat kuitenkin
talvella huoneissa, ja heitä pidetään sivistyneempinä kuin
varsinaisia salomaan lapsia, tunturilappalaisia, joilla ei ole muita
asuinhuoneita kuin muutettavat telttansa, joissa on neljä kaarevaa,
maahan kiinnitettyä salkoa ja niiden päällä sarkapeite. Huipussa on
savureikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija; paljaalle
maalle on levitettynä koivunvarpuja ja niiden päälle porontaljoja.
Niin asuskelee tunturilappalainen kesät, talvet. Kun vain porot
pysyvät koolla ja säilyvät susilta, ei hän mitään parempaa toivo.
Hän pitää itseänsä onnellisena ja rikkaana; hän ei vaihtaisi
tuntureitansa mihinkään maalliseen onnelaan.