Suomalaiset asuivat muinoin havumetsäisillä karumailla, missä
oli niukat laitumet. He elivät enimmiten metsänkäynnillä ja
kalastamisella, mutta heillä oli myöskin tapana polttaa kaskea.
Kaski on vanhempi kuin pelto, ja kaskenviljelystä on vielä viime
vuosikymmeninä käytetty muutamissa osissa maatamme.
Talonpoika katsoo sopivan maan, mieluimmin mäkirinteen, kaataa puut,
jättää ne kuivumaan ja panee sitten palamaan. Sitten hän kyntää maan,
kylvää tuhkaan ruista, ohraa tai naurista ja saa suurella vaivalla
siitä yhden tai kaksi hyvää satoa sekä muutamaksi vuodeksi laidunta.
Mutta kun maa ja tukka ovat menettäneet kaiken ravintoaineensa,
ei siinä maassa enää kasva mitään. Laki on koettanut rajoittaa
kaskenviljelystä, koska se hävittää paljon metsää ja tekee maan
hedelmättömäksi.
_Pelto_ vaatii uutterampaa työtä ja huolta kuin kaski, mutta
kasvattaa yhä uusia laihoja. Suuri osa Suomen peltoa on kuokittu
entisiin soihin ja rämeihin, joista liika vesi on ojittamalla
juoksutettu pois. Mättäät ja kannot poltetaan, ja tälle kytömaalle on
tapana hajoittaa savea, jotta se tulisi hedelmällisemmäksi. Sitten se
lannoitetaan, kynnetään auralla, karhitaan äkeellä, siemen kylvetään,
ja vilja kasvaa. Muutamien vuosien kuluttua jätetään kytömaa
nurmettumaan, ja se kasvaa sitten jonkin aikaa eteenpäin runsaasti
heinää. Sitten kuokitaan tai kynnetään nurmi uudestaan, lannoitetaan,
karhitaan, kylvetään, ja sillä tavalla siitä tehdään vanhaa peltoa.
Siinä saattaa käyttää monta eri viljelystapaa. Monin paikoin
kylvetään ensimmäisenä vuonna ruista, toisena uhraa, ja kolmantena ei
kylvetä mitään: silloin on pelto _kesantona_. Tämän _kolmijaksoisen
viljelyksen_ sijasta käytetään toisin paikoin _kaksijaksoista_,
jolloin pelto kylvetään ainoastaan joka toinen vuosi. Taitavat
maanviljelijät käyttävät nykyään _vuoroviljelystä_, jolloin peltoon
vuorotellen kylvetään joka vuosi eri viljalajeja, juurikasveja tai
heinänsiemeniä.
Ohra on se viljalaji, jota Suomessa aikaisimmin on viljelty. Tätä
nykyä viljellään täällä enemmän ruista kuin ohraa, mutta enimmin
viljellään kauraa. Etelä-Suomessa viljellään hiukan vehnää ja
Itä-Suomessa myöskin tattaria. Ruis on kaksivuotinen kasvi, se
kylvetään edellisenä vuonna elokuussa, on talven suojassa lumen
alla, alkaa taas keväällä kasvaa, tekee tähkää kesäkuussa, hedelmöi
heinäkuussa, tulee sitten jyvälle ja leikataan tavallisesti elokuun
alussa. Samoin vehnä. Kaikki muut viljalajit ovat yksivuotisia, ja ne
kylvetään huhtikuun lopulla tai toukokuussa.
Hyvä vuodentulo riippuu suuresti pellon hoidosta, mutta myöskin
maan- ja ilmanlaadusta. Kun pelto ei syksyllä oikein jäädy tahi sulaa
keväällä liian varhain paljaaksi, turmeltuu rukiinoras. Hedelmöimisen
aikana ruis on arkaa, ja sitä saattaa vahingoittaa rankka sade ja
myrskyilma. Jyvänteon aikana se on hallanarkaa. Jos se sateesta menee
lakoon pohjoiseen päin, viivästyy sen tuleentuminen. Pitkällisistä
sateista sen juuret vahingoittuvat tai se itää kuhilaissa; liian
myöhään leikatun rukiin jyvät varisevat tähkistä. Kaikki tietävät,
miten se leikataan, sidotaan, kuivataan riihessä ja sitten puidaan.
Muissa maissa ei käytetä kuivuuriihiä, mutta Vaasan ja Uudenmaan
riihikuivat rukiit ovat ulkomailla hyvässä hinnassa siemenviljana.
Kaikki tämä vaati taitoa ja tointa. Suomen maanviljelijällä on vielä
paljon oppimista. Hänen tulee varovaisesti koetella uusia opetuksia,
mutta hän ei saa luulla, että isän ja isoisän tapa on ainoa oikea.
Se, joka ei tunne luonnonvoimia ja maan aineksia, ei tietysti osaa
arvostella, mikä parhaiten kullekin maanlaadulle soveltuu. Täällä
saadaan nyt tavallisina vuosina harvoin enemmän kuin 6:s tahi 8:s
jyvä, ja kuitenkin tiedetään, että huonokin maa kylmässä ilmanalassa
voi tuottaa monta vertaa runsaamman sadon, jos sitä hoidetaan niin
kuin luonto vaatii.
Samoin on _niitynkin_ laita, niin luonnonniityn kuin nurmen tahi
kylvöniityn, jota erityisesti kastellaan. Moni luulee tehneensä
kylliksi, kun raivaa pois puut ja pajupensaat ja kaivaa niittyyn
matalat ojat ja hoitaa niitä huonosti. Mutta sellainen niitty on
milloin liian kuiva, milloin liian märkä; usein se ottaa sammalta,
tai siihen kasvaa mättäitä vanhain puunjuurten päälle. Senvuoksi
taitavat maanviljelijät panevat niittyihin paljon huolta, ojittavat
ne hyvin ja pitävät ne kohtalaisen kosteina. Toiset lannoittavat
niittyjään ja kylvävät niihin jalompia rehukasveja, esim. apilaa
ja nurmitähkiötä. Sillä niitty on pellon äiti. Kun niityt ovat
hyvin hoidetut, voi ruokkia suuremman karjan ja siten saada pellot
parempaan lantaan. Maa ei voi antaa takaisin enempää kuin mitä se
on saanut, ja ellei korvata niitä ravintoaineita, joita kasvit ovat
siitä imeneet, niin se laihtuu. Senvuoksi tulee aina olla 4 tai 5
hehtaaria niittyä vastaamassa yhtä hehtaaria peltoa, ja missä on
enemmän hiekkamaata kuin savimaata, siellä kannattaa niitty paremmin
kuin pelto.