Kovinkaan talvipakkanen ei vahingoita heikkoa rukiinorasta, joka
on piilossa lumen alla. Mutta kun maa keväällä paljastuu ja oras
on alkanut kasvaa, saattaa sitä halla vahingoittaa tai kuivuus ja
märkyys turmella.
Yöhalloja sattuu joskus silloin, kun pellot ovat täydessä kasvussa:
toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, ja ne saattavat silloin
tehdä enemmän tai vähemmän vahinkoa. Mutta vaarallisimmat ovat ne
hallat, jotka sattuvat siihen aikaan, jolloin elo tulee jyvälle
eikä vielä ole joutunut. Silloin saattaa yhtenä ainoana yönä monta
kaunista laihoa kokonaan turmeltua ja monta tuhatta ihmistä jäädä
leivättömäksi.
Maamies menee illalla pihalle katselemaan taivaan merkkejä. Päivä
on ollut viileä tai taivas pilvinen. Tuuli puhaltaa pohjoisesta, ja
hyvä on, että tuulee, sillä kun vain liikkuu tuulenhenki ja pilviä
on pohjoisessa, ei ole vaaraa. Mutta illalla tuuli alkaa asettua, ja
auringon laskiessa ilma on tyyni. Samaan aikaan näkyy kirkas juova
pohjoisessa pilvisellä taivaalla; tämä kirkas sininen ala laajenee
pian koko taivaan yli: ei näy enää ainoatakaan pilveä. Samalla alenee
ilman lämpökin. Puolenpäivän aikana lämpömittari osoitti vielä 15
astetta; auringon laskiessa se näyttää ainoastaan 2 tai 4. Mutta
vielä on ilmassa lämmintä: viileätä on, mutta vielä ei ole halla.
Maamies katselee kaunista peltoaan tuskaisin mielin. "Tuossa on minun
leipäni", sanoo hän hiljaa itsekseen. "Voi, tuo kaunis vainio, nuo
kellahtavat tähkäpäät, jotka äsken vielä tuulessa vienosti huojuivat,
kuinka paljon vaivaa ne ovat vaatineet ja silmiäni ilahuttaneet!
Nyt ne ovat liikkumatta, aivan liikkumatta, eivätkä vielä notkistu
jyväinsä painosta! Kaikkivaltias Jumala, varjele niitä vielä kaksi
viikkoa -- yksi viikko -- muutamia lämpimiä päiviä vain, niin ne ovat
valmiina leikattavaksi! Kuitenkin toteutukoon sinun tahtosi Jumala,
mutta ei minun; sinun tahtosi on aina paras."
Tulee iltamyöhä, joutuu jo puoliyö; ensimmäiset syyspimeät alkavat,
tähdet kiiluvat kirkkaina taivaalla. Ei pilveä, ei tuulenhengähdystä!
Ennemmin rankkaa sadetta, ukkosilmaa ja myrskyä kuin tätä hirmuista,
selkeätä, kummallista, äänetöntä luonnon hiljaisuutta, joka ennustaa
hävittäjän salaista lähestymistä elokuun yönä.
Ilman lämpö on jo alennut likelle jäätymäkohtaa. Maamies ei
voi nukkua. Hän tietää tuhon olevan ovella ja miettii keinoja
ehkäistäkseen sen seurauksia. Muutamat virittävät tulia pellon
pientareille, ja jos ilmassa on tuulenhengen hiventäkään, joka vie
savun pellolle, niin on vielä toivoa tähkien pelastumisesta. Toiset
pingoittavat pitkiä köysiä, joita hiljaa vetävät pellon päällitse
estääksensä liikuttamisella tähkiä paleltumasta. Oikeatahan on
koettaa kaikkea, mitä ihminen voi. Mutta luonnonvoimat tottelevat
Jumalan tahtoa.
Vihdoin aamurusko ilmaisee aikaisen päivän tuloa, ja auringon
noustessa on ilma viileimmillään. Lämpömittari näyttää 2 astetta
kylmää; on elokuun hallaöitä, jolloin se näyttää jopa 6 astetta.
Hieno jääkuori peittää kaikki pienet vesilätäköt. Aamukaste jäätyy ja
laskee valkoisena, kiiltävänä härmänä maahan ja metsiin. Tähkät ovat
ikäänkuin hopeoidut; jäätyneen oljen voit helposti taittaa poikki.
On ihana aamu; kaikki on hiljaista ja sädehtivän kirkasta. Nouseva
aurinko kunnioittaa kaikkivaltiasta Jumalaa.
Vielä on jälellä heikko toivo. On halloja, joita maamies nimittää
jäähallaksi ja jotka eivät vahingoita jyvää. Tähkä on kirkkaan
jääkuoren peitossa, mutta halla ei ole ollut niin kova, että olisi
turmellut jyvän. Tämä johtuu vaihtelevista ulkonaisista seikoista.
Usein alkaa lämmin etelätuuli puhaltaa muutaman tunnin kuluttua
auringon noususta. Kaunista, hallaista aamua seuraa kaunis,
poutainen päivä. Lämmin tulee taas takaisin, mutta liian myöhään.
Alussa ei kasvistossa voi havaita mitään muutosta, mutta sitä myöten
kun kuura sulaa ja aurinko alkaa lämmittää, tulee hävityskin näkyviin.
Kaikkien arkojen kasvien lehdet ovat vaalenneet ja lerpallaan,
perunanvarret mustuvat, kuin olisivat tulen kärventämät. Pellot
näyttävät muuttumattomilta. Mutta jos tutkit tähkien tuppiloita,
niin huomaat, että puolinaiset jyvät ovat muuttuneet vesikirkkaaksi
nesteeksi, josta ei jää jäljelle muuta kuin tyhjä, kuihtunut,
ravinnoton kuori.
Sellainen on tämä hirvittävä onnettomuus, joka niin usein on Suomen
syössyt kurjuuteen. Ja hallan tiet ovat hyvin erilaiset. Kahdesta
lähekkäin olevasta pellosta saattaa toinen paleltua, toinen jäädä
vahingoittumatta. Joskus paleltuu toinen osa peltoa, mutta ei toinen.
Toisen seudun halla hävittää, toisen jättää koskematta. Tämä riippuu
siitä, onko maa märkää vai kuivaa ja ylävää, onko lähistössä matalia
ja seisovia vesiä vai syviä ja juoksevia, usein siitäkin, millainen
pellon hoito on. Vähäväkisen ja huonosti hoidetun pellon panee halla;
väkevä ja hyvästi hoidettu maa vahingoittuu vähemmän.
Mutta ei ole se mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee: Jumala
ainoa kasvun antaa.