Sydänkesä on kirkas ja lämmin. Kauan on ollut yhtämittaista
auringonpaistetta, ei vähääkään sadetta, tuskin pilveäkään sinisellä
taivaalla. Ilma on tyyni ja autereinen, maa on kuin kuivuuden
polttama. Ruoho on kellastunut, ohrapellot lakastuvat, purot
kuivuvat, karja janoo ja tapaa metsässä ainoastaan mutaisen lätäkön,
joka vilisee hyönteisiä.
Jono talonpoikia kuormineen kulkee verkalleen maantietä. On
puolenpäivän aika. He päättävät levähtää, päästävät hevosensa
valjaista ja panevat ne syömään. Itse he asettuvat tienviereen ja
tekevät tulen keittääksensä perunoita. He syövät, nukkuvat tunnin
ajan ja jatkavat sitten matkaansa, siirrettyään huolimattomasti
kekäleet syrjään. Ojassa ei ole vettä, millä tulta sammuttaa, ja
vaikka olisi ollutkin, niin tuskinpa matkustajat olisivat viitsineet
vaivautua ammentamaan sitä kekäleille.
Vähän aikaa on kaikki hiljaista. Silloin tulee vieno tuulenhenki
ja puhaltaa puoleksi sammuneeseen hiillokseen. Tämä alkaa hehkua,
pieni liekki lekuttaa ja sytyttää kuivan ruohon tien vieressä.
Liekki leviää tuulessa ja tarttuu kuiviin sammaliin metsän laidassa.
Siinä kohden nousee kukkula. Liekki kulkee metsäistä mäenrinnettä
ylös luikertelevana kaitaisena tulenkielenä sammalikossa roihuavan,
leveämmän lieskan etupäässä.
Jo lähestyvät matkustajan rattaat tiellä. Muuan ylioppilas ajaa
hiljaista juoksua sivuitse. Hän huomaa valkean metsänrinteessä, astuu
maahan ja yrittää sammuttaa. Se onnistuu yhdessä paikassa, mutta
toisessa leimahtaa liekki ilmaan. Hän astuu taas rattaille, sivaltaa
hevosta ja ajaa täyttä lentoa likimmäiseen taloon.
Asukkaat ovat poissa niityllä. Ylioppilas rientää sinne ja antaa
tiedon uhkaavasta vaarasta. Naiset seisovat haraviinsa nojaten ja
katselevat uteliaina ylioppilaan lakissa kiiltävää lyyryä. Miehet
hioskelevat viikatteitaan. Yksikään ei suotta aikojaan kiirehdi, ja
ylioppilas, turhaan kehoitettuaan heitä rientämään metsään, jättää
heidät ja jatkaa matkaansa.
Sillä välin tuo kaitainen tulenkieli on ehtinyt kanervikkoon ja
siitä katajapensaaseen. Tämä leimahtaa tuleen ja sytyttää kokonaisen
katajikon palamaan. Savu sakenee, säkenet lentelevät, kuusien maahan
riippuvat tuuheat oksat syttyvät tuleen. Suuria, leimuavia ja
rätiseviä tulipatsaita nousee toinen toisensa vieressä ilmaan, liekit
leviävät hirmuista vauhtia. Tulen kuumuudesta kiihtyy tuuli, joka
pian levittää tupruavia savupilviä ja säihkyviä säkeniä pitkin tuhon
omaksi tuomittua metsää.
Vielä viipyy väki niityllä: he eivät hätäile. Mutta savupilvet
käyvät yhä sakeammiksi, ja nyt leimahtaa korkealle kirkas liekki:
äsken täytetty heinälato on syttynyt palamaan. Silloin tulee
niityllä kiire, sana kiidätetään naapureille, kaikki väki taloista
ja kylistä kokoontuu vähitellen, kirveet ja lapiot kädessä, palavan
metsän ääreen. Mutta on jo liian myöhäistä. Turhaan kaadetaan puita
joukoittain maahan, turhaan kaivetaan leveitä ojia esteeksi palon
laajenemiselle. Sitä ei pidätä mikään vastarinta, se ahmii edestään
kaikki: aidat, ladot, ruispellot, riihet, yksinäiset metsätorpat ja
peninkulmittain kauniita, tuuheita, monen tuhannen markan arvoisia
metsiä. Voimattomima ja uupuneina täytyy paikkakunnan asukasten
katsella hävitystä, kunnes toivottu sade tekee lopun tästä suuresta,
aaltoilevasta tuli- ja savumerestä.
Useita viikkoja tuli kuitenkin kytee lahokantojen alla, ja sitä
on yöt päivät pidettävä tarkasti silmällä. Kun se on tekosensa
tehnyt, on tuosta äsken niin ihanasta metsästä jälellä ainoastaan
suuri, musta erämaa, jossa korkeat hongat kärventyneinä, mutta
hiiltymättöminä, kohottavat uhottelevia latvojansa nokisten
kallioiden ylitse. Taaskin matkustaa ylioppilas siitä sivuitse. Hän
kulkee nyt hävitetyn maan kautta; ilma on häkäistä, tuhka peittää
kaunista metsämäkeä, ja puoleksi palaneet puiden rungot ojentelevat
aavemaisia, mustia oksiaan iltahämärässä.