Missä ikinä Suomessa matkustat, näet ilmanrannalla järviä, vuoria
tai metsiä. Ympäröivä maisema on tauluna, metsä sen kehyksenä, ja
puiden latvain takana alkaa taivas. Jos et näe etäisen metsän tummaa,
pehmyttä aaltoviivaa, tuntuu ikäänkuin ei olisi oikeata rajaa taivaan
ja maan välillä.
Jos seisot likellä metsää tahi kävelet siellä, huomaat pian, ettei
se ole kauttaaltaan samanlaista. Väliin se kasvaa niin tiheänä,
että siellä on synkkä varjo kirkkaalla kesäpäivällä, ja väliin
niin harvana, että aurinko valaisee pienimmänkin mättään. Väliin
se kohottaa uljaan korkeat runkonsa pilviä kohti; toisinaan se on
lyhytkasvuista ja mitätöntä. Harvoin metsä on perattua; usein se on
täynnä kaatuneita, puoleksi lahonneita puunrunkoja, joita myrsky on
kukistanut, ja niiden välissä on tiheitä pensaikkoja, sammaltuneita
kiviä, soita ja pieniä lampia, joihin sadevesi on kokoontunut.
Kaikki metsämme ovat enimmäkseen petäjikköjä, kuusikkoja ja
koivikkoja. Petäjät, kuuset ja katajapensaat kasvavat mielellään
suurissa ryhmissä; sellaista metsää nimitetään _havumetsäksi_.
Petäjä viihtyy kivisessä maaperässä, kuivimmalla ja kovimmallakin
hiekkamaalla; vesiperäiselläkin maalla se kasvaa yleisesti, mutta
jää matalaksi ja kitukasvuiseksi. Kuusi vaatii tuoretta ja kosteata
maata ja kestää kuivuutta vähemmän kuin petäjä. Havupuu on erämaan
voimakas poika; sen tiheässä varjossa viihtyvät harvat kasvit ja
pensaat, mutta sensijaan menestyvät pehmeät sammalet, kanervat
ja mustikanvarret. Väliin männyt tahi kuuset kovassa maassa
kasvavat taajassa; silloin rungot tulevat piikiksi ja hoikiksi
kuin viiritangot; heikot kuihtuvat, vahvat jäävät kasvamaan. Jota
vanhemmaksi metsä tulee, sitä enemmän tilaa tarvitsee joka puu,
sitä useammat jäävät toisten varjoon ja surkastuvat. Metsä käy
yhä harvemmaksi, mutta kasvamaan jääneet puut kohoavat pitkiksi
mastopuiksi, joilla on tuuhea lakka latvassa, mutta runko sen alla on
oksaton. Sellaisia komeita mäntyjä sanotaan _hongiksi_, ja ne ovat
pohjoismaiden kasvikunnan mahtavin tuote.
_Lehtimetsät_ ovat enimmäkseen koivikkoja, joissa joskus tavataan
jokin pihlaja, haapa, tuomi, raita, pajupensas, leppä tai
Etelä-Suomessa joskus tammi, vaahtera, lehmus, jalava, saarni.
Tammia, leppiä ja haapoja, niinkuin koivujakin, kasvaa joskus
monta yhdessä, muodostaen lehtoja tai viidakkoja; toiset kasvavat
hajallaan. Lehtimetsässä menestyy moni kasvi, pensas ja ruoholaji,
joista eläimet saavat ravintonsa. Senvuoksi ne seudut, joissa kasvaa
lehtimetsää, ovat edullisia karjanhoidolle ja maanviljelykselle,
mutta havumetsällä on suurempi arvo hirsipuittensa tähden.
Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niinkin kallis, että
tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää
tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin,
ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin.
Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja
lämmön vaihdoksilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ilmasta sekä
suojelee kuivuudelta. Metsäisellä seudulla sataa tasaisemmin; lumi
ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi
metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee pohjan perillä,
tarvitsee hyvän talviverhon, mutta jos se riisuu turkin päältään, saa
se syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi.
Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa
tarvitse metsäänsä paremmin kuin Suomi, mutta Suomen kansa pitelee
metsäänsä kevytmielisesti. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa
metsän saadakseen muutamaksi vuodeksi hyvän viljasadon ja laihan
laitumen. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen kokoamaan kerpoja
lampailleen: hän silpoo väliäpitämättä nuoren puun tai kaataa
sen maahan päästäkseen helpommin lehviin käsiksi. Sitten tulevat
halonhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukinhakkaajat; he
kaatavat kaikki, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei
ketään huoleta, että elukat syövät paljaaksi nousevan lehtimetsän
ja että miljonittain nuoria puita pilkotaan aidaksiksi. Vuosittain
hävittävät kulovalkeatkin laajoja aloja, ja palaneen havumetsän
sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalla usein ei kasva
enää mitään.
Tällä tavalla Suomen kallisarvoiset metsät lasketaan rappiolle ja
vähenemään. Voitonhimo houkuttelee monta myymään tahi kaatamaan
kaiken metsänsä, sen sijaan että hän vuosittain saattaisi hakata
täysikasvuiset puut ja saisi siten metsästänsä pysyväisen hyödyn.
Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt
jo on suunnattoman suuria maa-aloja autioina ja metsättöminä.
Maanviljelijät valittavat kylmien kevättuulien turmelevan laihoja
taikka kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät
ajattele sitä, että he useasti itse ovat siihen syypäät.
Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli
välttämätöntä raivata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille.
Sen ajan perintöä on kansamme onneton luulo, että metsä on jotakin
pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian tulee puute
paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan
istutusta, siellä täytyy hänen vihdoin sanomattomalla vaivalla itse
kylvää metsää.
Muutamissa seurakunnissa on tapana, että rippikoululapset istuttavat
nuoria puita muistoksi. Se on kaunis tapa, jonka pitäisi tulla
maassamme yleiseksi. Sellaisen puun tuntee ystäväkseen; se rukoilee
vertaistensa puolesta, se on rukous koko isänmaamme puolesta.