Kesäisen illan kullasta
tuo joutsen tultuaan
niin tyynnä, täynnä riemua,
jo joikui virrallaan.
Suloa Suomen laulu soi,
sen ilmain ilontaa,
yökaudet kuinka päivän koi
unensa unhottaa.
Kuin varjot siell' on runsahat
all' leppäin, koivujen,
kuin salmet kullan-soiluvat,
ja vesi vilpoinen.
Siell' ystäväinen kellä on,
kuink' iki-ihanaa;
kuink' ompi unhottumaton
se uskollisten maa.
Noin vieri vettä, rantoa
ylistys koruton;
ja joutsen vasten rintoa
jo joikui puolison:
"Vaikk' eipä elon unelma
käy vuosisatain taa,
sait laulaa Suomen suvessa,
sen aalloill' armastaa."
_Runeberg_.