38. Kesäyön kirkkaus.

Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan,

sinä levität taivaat niinkuin teltan.

Ps. 104: 2.

Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin

valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden

asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään

pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.

Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen

valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät

varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin

pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa

hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa,

koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä.

Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko

luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa,

useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit

odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva

kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon -- eikä

kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen,

kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo

keskellä maan katoavaa kevättä.

Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä

yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle,

paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita

ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se

sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.

Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei

silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan

ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki

on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä.

Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät

läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita,

lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja

ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta

jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu

minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän

kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää

ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne,

jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun.

Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja

kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi

ihmisen silmään.

Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista.

Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten

se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu

talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta

kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai

neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin

luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen

ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat

ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on

luonnossa kauneinta.

Maamme kirja · 第 47 / 225 题