Sinä verhoudut valoon niinkuin viittaan,
sinä levität taivaat niinkuin teltan.
Ps. 104: 2.
Maalarit ovat koettaneet kankaalle kuvata ihanimmatkin
valovaikutelmat. He ovat kuvanneet auringon ja kuun kaikissa niiden
asemissa taivaalla, mutta kukaan ei ole vielä kyennyt esittämään
pohjolan kesäyön ihmeellistä kirkkautta.
Auringon ja kuun valo leviää yhdestä kohdasta kaikkiin sen
valopiirissä oleviin esineihin, jota vastoin muut esineet jäävät
varjoon. Mutta kirkkaana kesäyönä loistaa koko taivas, varsinkin
pohjan puolella, ja itse ilma näyttää välkkyvän vienossa, suloisessa
hohteessa. Kun pohjoinen taivas on pilvessä, ei näy mitään varjoa,
koska valo tulee joka suunnalta ja näyttää lähtevän itse esineistä.
Kun aurinko on lyhytaikaiseen lepoonsa laskeutunut, täyttää koko
luonnon omituinen, uneksiva mieliala. Valon haltiatar on poissa,
useimmat linnut ovat ääneti, ihmiset ja eläimet etsivät lepoa, kasvit
odottavat yötä, mutta yö ei tulekaan. Sen sijaan valahtaa riutuva
kajastus yli rantojen, vesien ja metsien. Se ei ole auringon -- eikä
kuunpaistetta, ei tähtivaloa eikä hämärää; se on yön oma hiljainen,
kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo
keskellä maan katoavaa kevättä.
Etsin muita kuvia elämästä tähän verratakseni, mutta en löydä
yhtäkään, jonka saattaisin asettaa tämän kirkastetun yön rinnalle,
paitsi ehkä illanhohdetta aution talon ikkunoissa, jossa rakkaita
ystäviä muinoin on asunut, tahi lempivän silmän loistetta, kun se
sanomattoman rakkauden kyynelissä katsoo meihin.
Sellaisessa yökuvassa ei ole mitään, mikä kummastuttaisi. Se ei
silmiä häikäise, sydän sykkii rauhallisesti; kaikki näyttää olevan
ennallaan, ja kuitenkin on kaikki toisin. Koko luonto loistaa; kaikki
on niin pehmeätä, niin selkeätä ja niin hiljaisen mietemielistä.
Ruoho on hienoimman sametin kaltaista, kaikki lehdet näyttävät
läpikuultavilta; jokapäiväisimmätkin esineet, sellaiset kuin aita,
lato, laitumella kävelevä hevonen, näyttävät niin omituisen ja
ihmeellisen ihanilta. Jos metsässä kävelen, näyttävät minusta
jylhät petäjät pumpuleihin käärityiltä. Jos järvellä soudan, tuntuu
minusta ikäänkuin rannat eivät olisi koskaan olleet niin viehättävän
kauniita. Lisäksi on kaikkialla hiljaisuus, jonka keskeyttää
ainoastaan laulurastaan sulosointuinen sävel, ja yksinäisyyden tunne,
jonka yö synnyttää. Kaikki tämä ikäänkuin valuu katsojan sieluun.
Hän tuntee itsessään tuon salaisen yhdyssiteen, joka on luonnon ja
kaikkien elävien olentojen välillä. On kuin yön kirkkaus siirtyisi
ihmisen silmään.
Lintu tietää aikansa: se nukkuu niin vähän kuin mahdollista.
Tunniksi tai kahdeksi se kätkee siiven alle päänsä, ja sitten
se taas alkaa viserrellä. Maakansa tietää sen myös; moni nukkuu
talvella kymmenen tai kaksitoista tuntia vuorokaudessa, mutta
kesällä nukuttiin maaseuduilla ennen aikaan usein vain kolme tai
neljä tuntia. Herrasväessä varsinkin on niitä, jotka kääntävän nurin
luonnonjärjestyksen. Pitkät talviyöt he saattavat valvoa lamppujen
ja kynttilöiden valossa, mutta kesän valoisat yöt he nukkuvat
ikkunaverhojen takana. Ja vahinko on sentään näin menettää, mitä on
luonnossa kauneinta.