(Karjalassa.)
Laatokka on Euroopan suurin järvi ja enemmän meren kuin järven
näköinen. Sen pituus on 200 kilometriä, sen leveys 120 kilometriä,
sen pinta täyttää 18,000 neliökilometrin alan. Se on suuri, varsin
syvä, aivan aukea ulappa ja näyttää pitkulaiselta neliskulmalta,
joka ulottuu luoteesta kaakkoon päin ja on leveämpi etelä- kuin
pohjoispuolelta. Rannat muodostavat leveitä, mutta matalahkoja
lahtia, joista molemmat eteläisimmät ovat suurimmat. Laatokan
pohjoiset ja luoteiset rannat kuuluvat Suomenmaahan. Tämä seutu
jyrkkine vuorineen, syvään pistävine lahtineen ja kapeine
niemekkeineen, saarineen ja salmineen on maamme kauniimpia. Venäjälle
kuuluvat rannikot ovat enimmäkseen lakeita, hietaisia ja myrskyille
alttiita.
Kokonaista 70 suurta ja pientä vesijaksoa juoksee tähän suureen
järveen, ja suurin niistä on _Vuoksi_. Nämä vedet virtaavat
sitten Laatokan lounaispuolisesta lahdesta leveän _Nevajoen_
kautta Suomenlahteen. Joskus lumisten talvien ja sateisten kesien
jälkeen Neva ei ennätä viedä pois liikavettä; silloin Laatokan
pinta toisin ajoin nousee ja toisin ajoin sitten laskee. Muutamat
luulevat huomanneensa järven nousevan 4 vuotta ja taas laskevan 4
vuotta, mutta toiset sanovat, että vesi nousee tahi laskee 7 vuotta
perätysten.
Laatokka on kaunis meri, jonka vesi on kirkasta ja suolatonta,
mutta se on kovin myrskyinen. Koska suolaton vesi on keveämpää
kuin suolainen, niin saattavat tuulet sen pikemmin liikkeeseen, ja
tällä suunnattomalla avo-ulapalla käy usein kauhean kova aallokko,
varsinkin etelätuulella. Matalan aallon nimi on _kare_, korkean
_maininki_. Tavallisesti jäätyy Laatokka loppupuolella tammikuuta
ja luo jääpeitteensä huhtikuussa tai toukokuussa. Jäähän ei ole
kuitenkaan koskaan oikein luottamista, sillä sen alla käy monta
virtaa. Laatokka on myös hyvin kalainen järvi, josta nuotalla saadaan
sampia, lohia ja siikoja, ja jossa ominainen hylkeenlaji, Laatokan
hylje eli _norppa_, usein sieppaa kalastajan pyydyksestä saaliin.
Kun Sortavalasta, Laatokan luoteisella rannikolla, lasket itää
kohti, näet ensin muutamia sieviä saaria ja jyrkkiä vuoria, ja sen
jälkeen tuo kirkas järvi levittää eteesi äärettömän laajan pintansa.
Maata ei enää näy oikealta eikä vasemmalta puolelta, mutta suoraan
edessäsi näet pienen mustan pilkun, joka vähitellen kasvaa ja alkaa
auringon paisteessa välkkyä. Hetken kuluttua näet kullatuita torneja
ja kupukattoja kohoovan aavan meren keskellä, ja sitten purjehdit
pitkää lahtea myöten _Valamon luostariin_. Siellä asuu toista sataa
venäläistä munkkia, jotka ovat kreikkalaista uskoa; luostaria, joka
on lähes yhdeksänsadan vuoden vanha, pidetään erinomaisen pyhänä
paikkana. Sinne ovat tehneet toivioretkiä monen monet ihmiset
kaukaisilta tienoilta, tuoden mukanaan lahjoja, joista luostari on
tullut ylen rikkaaksi. Ja munkit palvelevat Jumalaa uskonsa mukaan
ja ovat vieraanvaraisia, hyviä ihmisiä, jotka mielellään kestitsevät
matkailevia muukalaisia. Mutta kaikkien vierasten tulee seurata
luostarin sääntöjä; Valamon saarella ei saa ampua eikä hätyyttää
minkäänlaista elävää olentoa. Kaikki tämä, nuo erakkomunkit, nuo
koreat kirkot, muinaisaikainen luostarielämä paastoineen, messuineen,
juhlakulkueineen ja pyhäinkuvineen on Suomessa varsin kummallinen
näky. Mutta Valamo on rauhallinen ja kaunis saari, jossa olet
ikäänkuin kaikesta muusta maailmasta erotettuna ja tunnet sydämesi
ylentyvän Jumalan puoleen, nähdessäsi tätä luonnon yksinäistä
suuruutta.