(Savossa.)
Laajalti yli Itä-Suomen laaksojen levittää Saimaa sinertäviä vesiään.
Se ei ole yksinäinen, muista erotettu järvi kuten Laatokka tai Inari
tai Oulujärvi. _Saimaaksi_ sanotaan niitä suuria vesialoja, jotka
pohjoispuolella Suomenlahtea ja länsipuolella Laatokkaa käsittävät
pitkän jakson järviä, selkiä, lahtia ja salmia. Kaikki nämä avarat
vedet ovat yhteydessä keskenään ja virtaavat etelään päin, toinen
toiseensa, kunnes viimein suuren ja vuolaan Vuoksen kautta laskevat
Laatokkaan.
Nykyään on näissä pitkissä, kiemurtelevissa vesissä viitoitettuja
kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan
järvenselältä toiselle, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien
saarien, niemien, kannasten ja vaihtelevien rantojen sivuitse, aivan
kuin merenrannikon saaristossa. Saimaalla näkee kyllä joka taholla
maata, mutta suurille selille näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on
niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja
melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen kuvastuu taivas niin
puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset
syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet
tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä
savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien
savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se
on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin
yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon
udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso
kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää
niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät
nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien
kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin
kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on
kauniimpaa.
Kaikki vedet eivät ole niin ihanan tummansinisiä eikä niin silmää
hiveleviä. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, eikä ilma kesällä
herätä kaikin paikoin samaa tunnelmaa. Mutta se, joka kerran on
nähnyt Saimaan tai Näsijärven tai Mallasveden tai Roineen tai muita
sellaisia sinijärviä -- niitähän on lukemattoman paljon -- se ei
saata koskaan unhottaa sellaista näkyä. Se valtaa sydämen, ja ihmisen
täytyy kiittää kaiken hyvän luojaa, joka hänelle on valmistanut
maan päälle niin ihanan asunnon. Vaikka kaikkea tätä kauneutta
kestää aivan vähän aikaa, -- vaikka Jumala antaa kaiken elollisen
vuorotellen viheriöidä ja lakastua, jottei ihminen rakastuisi
maahan ja unohtaisi taivaallista kotiansa, -- jää kuitenkin aina
hyvä ja rakas muisto tästä suloisesta ihanuudesta. Syksy tulee,
rannat kellastuvat, Saimaalla vaahtoavat valkeina aallot myrskyn
ajamina. Jonkin ajan kuluttua on kaikki jäätyneenä, lumet painavat
kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana jäänä. Mutta silloinkin
vielä, havumetsät ovat viheriöinä, ikäänkuin toivon enteinä kuoleman
keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, suurelle valkoiselle
jääkentälle päin ja kuuntelee, kuuluisiko piian ensimmäisen leivosen
liverrys. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saimaa jälleen on sininen,
jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet taas pehmeästi
piirtyvinä tuon hienon, utuisen hunnun peitossa, joka leijuu kuusien
latvoilla...