(Uudellamaalla.)
Eteläinen Uusimaa on suurimmalta osaltaan hedelmällistä ja hyvin
viljeltyä tasankoa, jossa on kyliä ja kauniita herraskartanoita
aivan toistensa vieressä. Seitsemän kaupunkia -- Hanko, Tammisaari,
Helsinki, Porvoo, Loviisa, Kotka ja Hamina -- sijaitsee siellä
jokien suussa tai merenlahtien rannoilla. Joskus peittää maanpintaa
laaja hiekkanummi. Vuorenkukkuloita ja harjanteita on paljon, mutta
niiden välissä on viljavia tasangoita, niin että mäenkunnaat moninkin
paikoin ovat kuin yksinäisiä saaria niittyjen ja viljavainioiden
keskellä. Rannikolla vuoret painuvat Suomenlahden pinnan alle, vesi
peittää syvät laaksot, ja myrskyisestä merestä kohoavat ainoastaan
vuorenhuiput tuhansina luotoina ja kareina.
Pohjoinen Uusimaa sitävastoin on kaunista vuorista maata molemmin
puolin Salpausselkää, ja siellä on järviä niin paljon, että joka
kukkulalta voi nähdä niitä useita. Salpausselän pohjoispuolella on
Karjalohjan pitäjä, joka on täynnä vuoria, järviä ja hiekkaharjuja.
Tuo muutoin niin kova ja ankara Suomen luonto on runsaalla kädellä
sirotellut lahjojaan näihin onnellisiin laaksoihin. Täällä ei ole
koskaan hallaa, ei koskaan katovuotta, ei koskaan hätää; erotuksena
hyväin ja huonojen vuosien välillä on vain se, saadaanko enemmän vai
vähemmän yltäkylläinen sato viljavista vainioista. Täällä menestyvät
jalot hedelmäpuut ja harvinaiset kasvit; kasvi- ja eläinkunta näyttää
täällä rehoittavan kauniimpana, voimakkaampana kuin muualla maassamme.
Tästä Luojan siunaamasta seudusta vie metsätie talotonta taivalta
pohjoiseen päin Sammatin kappeliin. Luonto käy kolkommaksi ja
jylhemmäksi, maa kovemmaksi ja hedelmättömämmäksi. Suurien
petäjikkökangasten, jyrkkään kohoavien kukkuloiden ja yksinäisten
halmemaiden välistä kimaltelee etäällä piileileviä järviä. Metsä
harvenee, pieni tasanko, kylä, koulutalo, vähäpätöinen puukirkko
tulevat näkyviin; sitten tie taas painuu syvemmälle salomaihin.
Neljän kilometrin päässä kirkolta on jälleen pieni kylä kolmen järven
välissä; yksi näistä on nimeltään Valkjärvi, ja sen rannalla kohoaa
_Paikkarin_ torpan matala katto.
Katsele tätä torppaa; sillä on merkkipaikkansa maastamme kertovassa
kirjassa. Se on köyhä ja vaatimaton, kuten useimmat vertaisensa.
Siinä on asuinrakennus: tupa ja kamari, navetta ja aitta, lautakatos,
muutamia koivuja, ranta, syöttöhaka, kaunis järvi. Sadat Suomen
järvimaisemat ovat samankaltaisia. Matalassa tuvassa on kolme
pientä ikkunaa, iso takka, kaksi sänkyä, aikaa sitten maalattu
seinäkaappi, vanha seinäkello, pöytä, rahi, pari tuolia, kaikki
vanhuuttaan mustuneita. Viime vuosisadan alussa asui torpassa köyhä
pitäjänräätäli perheineen, ja siitä se Paikkarin torppa on tullut
merkilliseksi.
Sillä tässä matalassa majassa syntyi mies, jonka nimi aina
muistetaan, niin kauan kuin Suomen kansaa tässä maassa asuu. Tässä
suomalaisen kansanrunouden pelastaja, Suomen muinaisuuden herättäjä,
isänmaanystävä, kansanystävä _Elias Lönnrot_ ensimmäisen kerran näki
päivänvalon. Hänestä puhutaan enemmän tuonnempana tässä kirjassa.
Mutta maja, jossa hän syntyi, ympäristö, jossa hän kasvoi, se maa,
jota hän lapsuudestaan asti oppi niin hellästi rakastamaan, kaikki
tämä on silmäimme edessä tätä köyhää torppaa katsellessamme. Seutu
on yksinäistä, ja tästä pienestä kylästä, johon tohtori Lönnrot
rakennutti itselleen kodin vanhain päiväin varaksi, on pitkä matka
ihmisten asunnoille. Läheiseltä korkealta vuorelta näet siellä täällä
pellon, aidan, kalastajan veneen tahi laitumella käyvän lehmän. Mutta
ylt'ympärillä on silmänkantamattomiin synkkiä metsiä ja sinertäviä
järviä. Täällä on erämaiden suuri rauha; melu elämän taisteluista
tunkeutuu tänne harvoin. Luonto on täällä kaikessa koruttomassa
yksinkertaisuudessaan, syvästi vakavana, miettivän hiljaisena. Metsä
tuoksuu, järvet kimaltelevat, ja koivun tuuheiden lehvien kätkössä
yksinäinen lintu laulaa Suomen kauneutta.