(Uudellamaalla.)
Hankoniemi on Suomen eteläisin kärki, ja sen kapea hiekkarantainen
niemi pistää pitkälle Suomenlahteen. Siinä seisoo yksinäisellä
kalliolla korkea torni vilkkuloistoineen, joka pimeinä öinä opastaa
purjehtijoita vaarallisen rannikon edustalla. [Kaukana Itämeressä, 12
penikulman päässä Ahvenanmaasta, on muutamia yksinäisiä, merenkululle
vaarallisia luotoja, nimeltä _Bogskär_. Siellä vihittiin toimeensa
30 päivänä elokuuta v. 1882 Bogskärin seitsemänkerroksinen 26
metriä korkea rautainen tulimajakka. Tästä merkillisestä majakasta
keskellä aavaa merta, johon ei ensinkään näy maata, loistaa valo
20 kilometrin päähän, ja sitä pidetään rakennustaiteen ihmetyönä.]
Sentähden Hankoniemen loisto sytytetään iltaisin pimeän tultua ja
palaa siksi, kunnes tulee selkeä päivä. Niemen sisäosa on merihiekan
peittämää, ja monin paikoin tavataan täällä kaukana maalla pitkiä
vaakasuoria somerikkotöyräitä, joita meri muinoin, ollessaan
korkeammalla kuin nykyään, on rannikoilleen luonut. Siellä oli myös
muinaisaikoina kuuluisa satama, ja Kuningattaren vuorella on
kallioissa tavattu vanhoja kirjoituksia. Nyt kulkee rautatie nientä
pitkin, ja sen lounaisella kärjellä on nykyään Hangon uusi
meri-ilmainen kaupunki kylpylaitoksilleen. Edustalla seisoo majakka
lujana myrskyä ja aaltoja vastaan. Sen torni ei horju: meri
roiskuttaa vaahtoansa sen seinään. Tuollaista lujaa majakkaa voi
verrata valvovaan silmään. Senvuoksi onkin olemassa laulu, jonka
nimenä on
Hankoniemen silmä.
Ken olet, armas tähti, mi kauas merehen
säteitäs yössä myrskyisessä heität?
Sa hetkin olet kirkas ja hetkin sumuinen,
ja joskus loistos kokonaan sa peität.
Oletko taivaan tähti, mi silmin lempe'in
maan murehisin katsot ja öiden vaaroihin
ja lohduttelet harhaan eksyneitä?
En ole taivaan tähti, yön tulitorni vaan,
majakka Hankoniemen rannikolla;
ma johdan merimiestä, kun päivä jättää maan
ja vaarat väijyy salakallioilla.
Pimeenä, kirkkahana valoni vaihtelee,
ja merimies sen näkee ja iloll' aattelee;
"Se mahtaa Hankoniemen silmä olla."
Vihainen myrsky huuhtoo mun juurtan' ainiaan,
mut vahvoja se muurejan' ei voita:
kuin vuoren seinä kestän mä myrskyt, aallot vaan
ja vartioitsen poloisia noita.
Sa, ihmislaps', myös ollos näin harrasmielinen
ja johda eksyneitä kautt' elon myrskyjen
ja valvo, lemmi, lohdutella koita!