(Varsinais-Suomessa.)
Se maakunta, jota ensin sanottiin Suomeksi, on hedelmällistä
tasankoseutua, jota pienet joet ja avarat viljavainiot kaunistavat.
Rannemmalla kohoavat vuoret esiin ikäänkuin merta taisteluun
vaatimaan, mutta meri on syönyt maahan monta syvää lahtea ja luonut
monta saarta. Täällä poltetaan kalkkia, täällä viihtyy tammi, täällä
kypsyvät jalot hedelmät, täällä on kylä kylän vieressä, monta kirkkoa
ja vanhaa herraskartanoa. Tämä, vanhan Turun seutu on maan historian
ja vanhimman viljelyksen kehto, ja jos missä täällä liikut, niin
kohtaat menneiden aikojen muistoja. Yksi näitä muistoja on _Kuusiston
linna_.
Linnan nimi johtuu kuusimetsästä. Eräälle Piikkiön pitäjän
rannikolla olevalle saarelle. 1,5 peninkulman päähän Turusta,
rakennuttivat Suomen katoliset piispat lujan linnoituksen itselleen
varmaksi turvapaikaksi levottomien aikojen varalle. Se oli uljas,
kolmikerroksinen linna, torneilla ja ympärysmuureilla varustettu,
enin osa harmaasta kivestä. Piispat pitivät siellä loistavaa hovia
maallisten ruhtinasten tavoin ja säilyttivät holveissa aarteitaan.
Mutta näistä päivistä tuli loppu: tuli teki tuhojaan, viholliset
ryöstivät linnan, vihdoin Kustaa Vaasa sen hajoitutti, sillä
piispain valta ei häntä miellyttänyt. Osan linnan kivistä käyttivät
naapurit rakennuksiinsa. Piikkiön kirkon sanotaan olevan linnan
jäännöksistä tehdyn. Ja tuosta muinoin niin mahtavasta Kuusiston
linnasta on nykyään jäljellä ainoastaan holvien ja muurien raunioita,
joiden sorassa pihlajat kasvoivat ja juurillaan lohkaisivat kiviä
liitoksistaan, kunnes rauniot hiljattain paljastettiin soran peitosta.
Aika kuluttaa vahvat muurit, mutta ylt'ympärillä kukoistaa vielä
Jumalan vapaa luonto yhtä kauniina kuin Kuusiston mahtavuuden
päivinä. Meren vesi on hiukan peräytynyt, mutta vieläkin sama
raitis tuuli kuljettaa purjehtijan venettä lukuisien salmien
kautta. Kuusisto on linnan sijaan saanut pienen kirkon; sinne näkyy
pohjoisesta ja idästä päin Piikkiön rannikot, etelästä Kirjalan,
Lielahden ja Harvaluodon saaret, lännestä Kakskerta ja Hirvenluoto,
ja etäällä lounaassa Paraisten kauniit salmet.
Kansan suussa liikkuu tarinoita Kuusiston aarnihaudoista. Kerran,
niin kertoo satu, oli maassa kallis aika, ja köyhä maanviljelijä
pyysi rikkaalta naapuriltaan siemenohria lainaksi. Rikas ei
tahtonut lainata, köyhä mies istui murheissaan tyhjine säkkeineen
linnan raunioilla. Silloin hän huomasi ohria vuotavan muurin soran
keskellä olevasta kourusta. Heti hän pani säkkinsä kourun alle, sai
säkin täyteen ja kylvi ohran. Syksy tuli, köyhä mies sai runsaan
sadon, rikkaalle tuli katovuosi. Ohrakourua ei enää löydetty, mutta
pikkulintu lauloi muurin kolossa:
Paljon pannaan loistohon,
Vaan vähässä siunaus on.