Ahvenanmaan saaristo tuhansine saarineen, luotoineen ja kallioineen
sijaitsee Suomen ja Ruotsin keskivälillä. Pohjoisessa pauhaa
Pohjanlahti, idässä Suomenlahti, etelässä suuri, aava Itämeren
ulappa. Ne ovat vaarallisia vesiä, jotka koettelevat purjehtijan
taitoa, sillä vihurit hyökkäävät äkkiä aluksen kimppuun kapeiden
salmien suussa. Mutta sanomattoman kaunis ja virkistävä on matka
näiden lukemattomien saarien ja salmien keskellä. Euroopassa on
ainoastaan yksi saariryhmä, joka vie Ahvenanmaan saaristosta voiton,
ja se on Kreikan saaristo.
Kun keväällä jää lähtee salmista, heräävät luonto ja ihmiset
ikäänkuin unesta. Silloin meren vangit tahtovat elää ja liikkua.
Kalalokit huutavat, haahkatelkkä etsii vanhaa pesäpaikkaansa
kallioilla, kaikilta rannoilta kuuluu naputuksia ja tuntuu
tervanhajua, kun veneitä laitetaan kuntoon kalastusta varten.
Kesä kuluu alinomaisessa kamppailussa rauhattoman meren kanssa.
Höyryaluksia, purjelaivoja, pursia ja kalastusveneitä kulkee alinomaa
ristiin rastiin toistensa sivuitse. Suurimmassa saaressa, jonka nimi
on "Ahvenan manner", harjoitetaan kalanpyynnin ohessa myöskin
pelto- ja niittyviljelystä, mutta pienten kalliosaarten väestö
saa kaiken elatuksensa merestä. Varakkaita kyliä, yksinäisiä
kalastajanmökkejä, toisinaan jokin kirkontornina nykyään myöskin
Maarianhaminan kaupunki näkyy harmaiden tai punertavien kallioiden
välistä, jotka aalto on sileiksi hionut.
Meri on kaikkien kulkutienä. Myrskyjä ei pelätä, mutta kun merellä on
kelirikko, on ahvenanmaalainen vankina. Mikäpä muu hänelle neuvoksi,
kun jää ei kanna eikä katkea. Tavallisesti kattaa kapeita salmia ja
pieniä selkiä talvisin vahva jääsilta; mutta tukalampi on silloin
matkustaa Ahvenanmeren poikki Tukholmaan tai Teilin ja Kihdin yli
Turkuun. Postin täytyy päästä yli, vaikka henki olisi kysymyksessä,
ja postimiesten nähdään silloin lykkäävän edellään venettä jäätä
myöten, jotta heillä olisi turvaa sillan murtuessa. Mutta oikein
ankarina talvina Ahvenanmeri menee niin vahvaan jäähän, että sitä
saattaa ajaa hevosella, ja silloinpa on hauskaa, sanotaan Ekkerössä,
kun posti tulee Grisslehamnista kilisevin kulkusin.
Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella.
Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän
härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet
pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki,
koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat
piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää
on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän
jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisinä tulevat
vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin.
Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä
talvipimeydessä, kenties myöskin kuulemaan uutisia mannermaalta
tahi ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus
tulee eteen leveä halkeama, jossa viheriä merivesi pulputen nousee
ja laskee, ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu
myös ukkosentapainen jylinä: jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta
iloinen matkue pysähtyy vain hetkeksi ja jatkaa taas matkaansa
etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti.