(Pohjanmaalla.)
Koko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan
kohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt.
Pohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan
niityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut
pajupensaita ja nuoria koivuja. Etelä-Pohjanmaahan meri on jättänyt
hedelmällisen savipohjan, ja siihen ihminen on kyntänyt Isonkyrön
peltovainiot.
Metsä on jo aikaa sitten näiltä lakeuksilta hävinnyt ja ikäänkuin
peräytynyt ilmanrannan ääreen. Lakeuksilla on sinne tänne viskattuja
vierinkiviä, kaikenmuotoisia ja kaikenkokoisia, väliin yksinäisinä,
vähin ladottuina toinen toisensa päälle suuriksi raunioiksi.
Maantie kiemurtelee peltojen, niittyjen, aitojen sekä hauskojen,
hyvin rakennettujen ja isoikkunaisten asuinrakennusten väliä, eikä
ainoatakaan kukkulaa kohoa tällä laajalla lakeudella. Mutta aivan
tasaista ei sen pinta kuitenkaan ole, sillä kevätpurot ovat uurtaneet
siihen syviä kouruja, ja leveä joki on kaivanut uomansa pehmeään
saviperään.
Tämä maa on siis lakeata, yksitoikkoista, mutta sen hedelmällisyys
ja sen viljelykset ihastuttavat matkustajaa. Silmänkantamattomiin
lainehtivat täyteläiset tähkäpäät viheriä-aaltoisena merenä
heinäkuuntuulen tuutiessa. Muistaessaan kaikkia suruja ja puutteita,
joita vastaan kansamme niin monin paikoin köyhissä sisämaan seuduissa
taistelee, heltyy matkustajan mieli, kun hän näkee, miten runsaan
viljan Jumala kasvattaa täällä lähellä Pohjanlahden rannikkoa. Hän
kulkee Suomen rikkaimman jyväaitan kynnyksellä, kotopaikalla mainion
Vaasanrukiin, joka hyvyytensä ja itävyytensä tähden on ulkomailla
niin hyvässä hinnassa. Ja nähdessään hyvinrakennetut kartanot,
uutteran, vauraan kansan ja kylläiset karjalaumat, hän kiittää Luojan
hyvyyttä, joka jakaa erilaisia lahjoja eri seuduille, -- toisille
kauneutta, toisille varallisuutta, kaikille isällistä hoitoaan ja
lohduttavaa armoaan.
Kenellähän olisi sydäntä tuhota näin kaunista viljelystä ja tehdä
autioksi näitä siunatuita, hedelmällisiä vainioita! Ja kuitenkin ovat
sodan kauhut tämänkin seudun hävittäneet ja veriin upottaneet. Tämän
viljan ovat sotaratsujen kaviot maahan tallanneet; nämä jokivarret
ovat nähneet hirmuisia taisteluita ja verisiä tappioita. Vielä
tänäkin päivänä sattuu usein rauhallisessa pellossa auranvannas
ruostuneeseen rautakuulaan tahi puoleksi lahonneeseen ihmisenluuhun.
Kyntäjä katselee niitä välinpitämättömänä, viskaa ne syrjään
ja jatkaa vakoansa. Mistäpä hän tietää, kuinka voittajain remu
tai voitettujen epätoivo kerran on täyttänyt sen paikan, missä
hän nyt astelee? Hän on onnellinen ja levollinen, hän ajattelee
tulevanvuotisia laineilevia laihojaan ja kylvää siemenjyvänsä
entiseen sotatantereeseen, johon hänen isänsä ovat vertaan
vuodattaneet.