(Pohjanmaalla.)
Kaukana meressä Suomen länsirannikon edustalla on kallioita ja
kareja, missä kalastajat kesäisin pyytävät silakoita. Muutamat
näistä kareista ovat vedenpinnan alla, ja ne merkitään pitkillä
viitoilla, joita nimitetään reimareiksi. Kalastaja laskee illalla
verkkonsa mereen, jää sitten karille ankkuriin ja makaa veneessään.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hän nostaa ankkurin ja ottaa
ylös verkkonsa. Silloin on kaunista nähdä jo syvällä veden alla
hopeahohteisten silakoiden riippuvan verkonsilmissä, ja välistä
verkko kiiltää niistä aivan valkeana. Mutta Pohjanlahteen ei
ole koskaan luottamista, ja siksi täytyy aina jonkun yöllä olla
veneessä vartijana. Sattuu, että odottamatta nousee myrsky, ja
aallot silloin alkavat vyöryä karia vastaan. Kalaveneen ankkuria
ei aina ennätetä saada ylös; täytyy katkaista ankkuriköysi, jättää
verkot mereen ja antaa veneensä mennä myrskyn mukana minne tahansa,
jotta henki pelastuisi. Tällä tavoin saattaa kalaveneitä ajelehtia
monien peninkulmien päähän, milloin Ruotsin puolelle, milloin Suomen
rannikoille, ja silloin kalastajat menettävät kalliit verkkonsa ja
kaiken saaliinsa.
Toisia kalastuspaikkoja ovat meressä olevat paljaat kalliot.
Sellainen on _Kallankarikin_, joka on Pohjanmaalla Kalajoen pitäjän
edustalla. Siinä on meren keskellä kaksi pitkää kalliota, joille on
rakennettu kalastajain majoja sekä huone, jota käytetään kirkkona.
Ei ruohoa, ei puuta kasva sellaisella paljaalla kalliolla, jota
tuuli ja meren aallot alinomaa pieksevät. Ainoastaan siellä täällä
kallionkolossa tapaat jonkin viheriän korren, ruoholaukkaturpeen tahi
surkastuneen kukkasen. Ylt'ympärillä pauhaa meri, kirkuvat kalalokit
sieppaavat silakkain perkeitä ja riitelevät saaliista laihojen
koirain kanssa, joita juoksentelee pitkin rantoja.
Talvikaudet ovat nämä kalliot autioita ja lumen peitteessä. Tuskin on
jää keväällä ennättänyt sulaa, kun jo kalastusveneitä tulee toinen
toisensa perästä, tuoden asukkaita autioihin majoihin. Kesäkauden
kestää sitten virkeätä liikettä ja alituista työtä tuolla levottoman
meren keskellä. Lapset rakentavat rannalle patoja, veneitä tulee ja
lähtee, kaloja suolataan tynnyreihin ja nelikkoihin. Välistä nousee
veneestä pappi saarnaamaan Jumalan sanaa kalastajaväelle. Mutta
syyskuussa, kun rankasti sataa, myrsky vinkuu ja yöt pimenevät,
pyrkii toinen vene toisensa perästä takaisin omaan kotirantaan. Majat
jätetään kylmilleen, kalalokit huutavat nälissään, ja autio meri vain
huuhtoo valkeata vaahtoaan yksinäisiin kallioihin.