(Pohjanmaalla.)
Vuolaana kohisten kiemurtelee Tornion rajajoki monien koskien ja
putouksien kautta matalaan laskupaikkaansa Pohjanlahden perukkaan.
Joen rannoilla on paljon harjanteita, ja niiden joukossa kohoaa joen
Ruotsin-puoleisella rannalla, 6 penikulman päässä Tornion kaupungista
pohjoiseen päin, korkea ja pyöreä vuorenkukkula, _Luppiovaara_. Jo
kaukaa häämöittää vuori taivaan rannalla matkustajan silmiin, milloin
luoden pitkiä varjoja, milloin heleässä valossa kimmeltäen, aina sen
mukaan, mistä päin aurinko paistaa ja mikä vuoden ja vuorokauden
aika on. Vuoren laella tapaat suuria kalliolohkareita, kummallisesti
toinen toisensa päälle ladottuina. Näiden kallioiden välissä on
luolakin, missä väsynyt matkamies joskus lepäilee sen alituisesti
kosteilla kivillä, jotka näyttävät jättiläisten portailta.
Paljon kuuluisampi kuin Luppiovaara on kuitenkin _Aavasaksan_
vuori, joka kohoaa 7 penikulman päässä kaupungista pohjoiseen päin
virran Suomen-puoleisella rannalla, siinä, missä Tenkeliönjoki laskee
Tornionjokeen. Tenkeliönjoki juoksee kiertäen kaarena Aavasaksan
juurta niinkuin hopeainen vyö viheriän kunnaan ympäri. Itse Aavasaksa
ei ole niin korkea eikä niin jylhä kuin moni muu tunturikukkula,
mutta ihmeellisen kaunis on sen laelta näköala itään ja pohjoiseen
päin. Sieltä näet tuon kiemurtelevan joen ja sen rannalla Ylitornion
kirkon ja kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä
pitkänä vuorijonona, toiset paljaita, mutta useimmat metsäisiä
ja sydänkesän aikana pehmeän vihannuuden peittämiä. Aavasaksan
kukkulalla ja tämä kaunis näköala edessään asui vuonna 1736 useita
oppineita miehiä köyhässä majassa, ja vuonna 1739 nähtiin siellä taas
toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä
Ranskasta näin kauas pohjolaan mittaamaan auringon kulkua saadakseen
selville, millainen maan muoto on pohjoisnavan kohdalla.
Se näet, mikä Aavasaksan on tehnyt muita pohjolan kukkuloita
kuulummaksi, ei ole sen korkeus eikä sen näköala, vaan se erikoisuus,
ettei ole tarvis matkustaa kauemmas pohjoiseen nähdäkseen auringon
kello 12 juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu sinne joka kesä
päivänseisauksen aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista
maista sydänyön aurinkoa katsomaan. Ja moni heistä on piirtänyt
nimensä muistoksi kallioon, niin että muutamat kallionseinämät ja
paadet ovat aivan täynnä nimiä.
Tapahtuupa välistä, että yöt ovat päivänseisauksen aikana pilviset
ja että matkustajat näkevät toivonsa laukeavan tyhjiin. Niin
epäkohtelias kuuluu aurinko kerran olleen kuninkaallekin, nimittäin
Kaarle XI:lle, kun hän oli matkalla Torniosta. Mutta tavallisesti
on kolmesta päivänseisausyöstä kuitenkin jokin kirkas. Silloin
matkustajat kokoontuvat vuoren kukkulalle ja odottavat ikävöiden
ja ihmetellen sydänyön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon
majesteetillisen pyörän verkalleen laskevan taivaanrantaa kohti
suoraan pohjoisessa. Siitä se ei enää vaivu alemmas: se näyttää
pysähtyvän ja lepäävän pitkästä matkastaan. Se on veripunainen: se
on kadottanut osan kirkkauttansa, se näyttää olevan sammumaisillaan.
Hiljaista on vuorella, hiljaista metsissä. Luonto on äänetönnä
hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret ja laaksot, puiden latvat
ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri punainen pyörä taas alkaa
vieriä eteenpäin pitkin taivaanrantaa. Se alkaa raskaasti, hitaasti,
juhlallisesti kohota punertavasta ilmanrannasta, joka yhtäkkiä
näyttää olevan täpötäynnä säkeniä. Yö on voitettu: se ei ole voinut
vangita ja kahleissaan pitää taivaan suurta kuningatarta. Tämä kohoaa
jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja kaikissa laaksoissa,
kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys yhdessä aamuauringon
kanssa ylistää Luojan kaikkivaltaa.